Ajatuksia mieskuvista

Tulin tässä lukeneeksi pitkän kirjoituksen siitä, miten Led Zeppelin toimi degeneraation aallonharjalla ja myötään toi kulttuuriseksi paradigmaksi sellaisen miehisen mallin, joka piti miehekkäänä sitä, että kykenee antautumaan kaikille haluilleen ja himoilleen estoitta.  Sellainen tietynlainen alfauroksen malli, jonka käsitys miehisyydestä on performatiivista ja lakkaa olemasta, jos kukaan ei ole sitä todistamassa.  Tämä on valtava sääli, koska jos ajatellaan sitä, mikä on oikeasti miehistä, ja ollut sitä satoja, jopa tuhansia vuosia täkäläisessä kulttuuripiirissä, on kyse ollut itsensä hallitsemisesta ja sitä kautta myös ympäristönsä hallitsemisesta.

Populaarimusiikkitouhu vei yhteiskuntaa vahvasti mainittuun rappiolliseen suuntaan, mutta voittonsa se sai kaiketi vasta 90-luvulla rap-touhujen ihannoinnin rantauduttua myös Suomeen.

Eurooppalaiset ihmiset ovat, paitsi lanseeranneet, myös kyenneet viimeksi mainittuun syvempään miehisyyteen, sen sijaan Suomeen raijattava öykkäriväestö ei kykene ymmärtämään kuin ensimmäistä eikä näistä sen enempään ole.  Sen sijaan tulin lukeneeksi erään toisen kirjan, joka käsittelee, paitsi hyviä tapoja, myös sitä sivistyneesti olemista.  Kirja on myös mitä ilmeisimmin varsin suosittu, mikä antaa ymmärtää, että kantaväestömme ainakin valitsee mieluummin sivistyksen kuin rappiota edustavan mieskuvan.

Kansamme on tehnyt valintansa sivistyksen puolesta ja rappiota vastaan.  Päättäjistömme on edelleen rappiolinjalla, mutta koskapa rapakon takana Trumpin toinen tuleminen on luonteeltaan kokonaan toisenlainen kuin ensimmäinen, on se rohkaisevaa - onhan Suomessa ahkerasti apinoitu sitä, mitä jenkkilässä ensin tehdään.  Jos vaikka viimeinkin saisimme maata johtamaan ihmisiä, joille suomalaisten etu on lähellä sydäntä.

Todellisuuskosketus

Tulin tässä taannoin saaneeksi todellisuuskosketuksen, jollaista toivoakseni kovin monelle ei ole tullut omalle kohdalle.  Henkeäni uhattiin tavalla, jota pidin uskottavana, ja tilanteesta selviäminen suurin piirtein ehjin nahoin aikaansai itsetutkiskelua.  Se toki lisäsi myös omaa, kyseisessä tilanteessa vajaaksi jäänyttä toimintavalmiutta ja varmuutta siitä, että sikäli kuin se allekirjoittaneesta on kiinni, seuraavaa kertaa ei tapahdu, ja jos meinaa tapahtua, olen sinut seurausten kanssa.

Kun tulee käsinkosketeltavasti silmätysten oman kuolevaisuutensa kanssa, se on varsin pysäyttävää.  Ei siksi, että kuolemisessa itsessään uskoisi olevan jotakin pahaa - näin kristittynä en itse ajattele näin - mutta se, että jättäisi maansa tällaiseen jamaan ja perheensä vaille sitä turvaa, jonka toistaiseksi pystyn vielä hyvin tarjoamaan, on ilkeä ajatus.  Minun tieni on kesken, eikä sitä sovi satunnaisten rettelöitsijöiden kanssa kohtaamisen katkaista.

Pisti kuitenkin miettimään, miten häkellyttävän avuton ihminen arkitilassaan on.  Luulen, etten ole poikkeus siinä mielessä, että käydessäni töissä, kaupassa tai muuten hoitamassa asioita, en ole valmistautunut fyysiseen kamppailuun elämästä ja kuolemasta.  Sellaisen kuvittelisi olevan valtavan raskas tapa elää - ja nyt, kun asian syystäkin päässä pyörittelystä on kokemusta, on tunnustettava, että asian raskaus ei ole silkkaa kuvitelmaa.  Niin tai näin, olen tästedes julkisissa paikoissa selvästi valppaampi kuin aikaisemmin.

Uhkaaja vaikutti ihmiseltä, jonka olemuksen, elämäntavan ja asenteen voi typistää tuttuun idioomiin: nasty, brutish and short.  Ulospäin näkyvää elämäntapaansa on oikein tutkittukin ja todettu, että on vaarallista ja huolestuttavaa.  En ihan äkkiseltäni keksi, että mitä suurta suomalaista tarvetta maamme päättäjät ajattelivat näiden arvaamattomien, väkivaltaisten ja uhkaavien ihmisten täyttävän.  Luulin, että meillä on riittävästi ongelmavähemmistöjä jo vanhastaan, eikä niitä kukaan täysijärkinen halua yhtään lisää.

Itsensä väärin ilmaisemisesta

 Yksi suurimpia älyllisiä töppäyksiäni on se, että olen joskus viitannut itseeni "refleksiivisenä toisinajattelijana" tehdäkseni toiselle ihmiselle helpommin ymmärrettäväksi sen, etten ole länsimaisen valtavirta-ajattelun kanssa samaa mieltä oikein mistään.  Siinä, missä se on totuus, että olen toisinajattelija, kyse ei ole refleksistä, vaan siitä, että minulla on perustellut ja järkeenkäyvät syyt olla eri mieltä mainitun valtavirran kanssa.

Kyseistä kevennysyritystä lienee kiittäminen siitä, että monesti ihmiset, joiden kanssa erinäisistä asioista tuli keskusteltua, uskoivat ilmeisesti näkemysteni johtuvan jonkinlaisesta erikoisuuden tavoittelusta, pyrkimyksestä olla "edgy" ja jonkin sortin intellektuaali kapinallinen.  Varmaan teini-iän lopulla tällaista taipumusta oli, mutta suoraan ilmaisten en ole moista tarvetta kokenut ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen.  En suuremmin nauti siitä, että olen usein näkemyksineni yksin, kuten en siitäkään, että yleensä ihmisten kanssa keskustellessani panen merkille suhteellisen nopeasti, että nämä eivät pureskele vastaanottamaansa informaatiota juuri mistään lähteestä.

Näin ollen toisinajattelijuuteni ei johdu refleksistä, vaan nimenomaan taipumuksestani ajatteluun ja siihen, että haluan ymmärtää näkökantani ja sen, miksi olen sen omaksunut.  Ei sillä, että olisin kokonaan immuuni sille, että omaksuisin näkemyksiäni vähäisin perustein; varmasti sellaisiakin on.  Se vain on todennäköistä, etten niissä tapauksissa ilmaise näkemystäni asiasta kovin herkästi saati vahvasti.

En haluaisi olla toisinajattelija, mutta koska ajattelen, päädyn olemaan eri mieltä kuin ne, jotka eivät ajattele.

Tärkeä linkki

 Siinä, missä aikoinani koetin osaltani herätellä ihmisiä näkemään sen, mitä ympärillään kasvavissa määrin oli, veikkaan, etten koskaan saavuttanut tätä ilmaisuvoiman tasoa.  Suosittelen lämpimästi lukemaan kyseisen tekstin - saman blogin kirjoitukset ovat viime aikoina muutenkin olleet erinomaisen korkealaatuisia ja ne ovat alleviivanneet vastaansanomattomasti yhtä asiaa:

Länsimaiden hallinnot käyvät sotaa omia kansojaan vastaan.

Aikamatkustustrooppi

 Kertomuksissa aikamatkustus on melko yleistä, mutta se ei ole periaatteellisesta kiinnostavuudestaan huolimatta kauhean toimiva väline sikäli, että se rikkoo väistämättä ainakin oman immersioni.  Koskapa tilaan sitä maailmankatsomusta, että viuhumme suurin piirtein pyöreän planeetan pinnalla, joka liikkuu melko kovaa kyytiä pitkin avaruutta, tekee tämä kaiken aikamatkustuksen väistämättömäksi tulokseksi materialisoitumisen keskelle avaruuden tyhjiötä maapallon sijaitessa fyysisesti aivan muualla kuin aikahypyn aktivointihetkellä, ja se sitten siitä tarinasta.

Kristillinen nationalismi

 Olen yhtäältä hämmästynyt siitä, miten väärin otsikon käsitteen voi ymmärtää, toisaalta taas siinä mielessä en, että tiedän, miten valtava määrä internetissä on antikristillisiä kirjoittajia, jotka talmudisoivat minkä tahansa käsitteen mielensä mukaiseksi voidakseen hyökätä kristittyjä vastaan.  Koskapa ymmärrän käsitteen mainiosti ja jotkut saattavat olla asian suhteen vielä eksyksissä yllä mainitusta syystä, voin olla avuksi.

Ensin lienee määriteltävä nationalismi.  Sana tulee latinan kielen syntymää tarkoittavasta sanasta natio.  Implikaatio on, että kansaan synnytään sen jäsenten jälkeläiseksi.  Kansaan ei voi myöhemmin liittyä sen enempää avioliiton, omien mieltymysten kuin paperinkaan voimalla.  Mitä puoli- neljäsosa- ynnämuuverisiin tulee, heidän kohdallaan kyse on ensisijaisesti siitä, minkä kansan jäsenenä he tulevat hyväksytyiksi.  Valitettavan usein heidän saamansa vastaus on "ei kummankaan", mikä ymmärrettävästi aiheuttaa massiivisia identiteettiongelmia vanhempiensa lyhytnäköisyyden takia.

Toisena on syytä todeta, mitä kristillinen tarkoittaa.  Se tarkoittaa "kristinuskon mukaista".  Raamattu on täynnä varoituksia ja kieltoja, jotka koskevat kansojen keskenään sekoittamista, kuten myös tarjoaa melkoisen määrän käytännön esimerkkejä siitä, mitä tapahtuu, kun näin mennään tekemään.

Näin ollen ja molemmat käsitteet yhdessä kristillinen nationalismi ei tarkoita uutta kansojen sillisalaatista muodostuvaa kansakuntaa, joka koostuisi kristityistä, vaan  pyrkimystä kohti erillisiä ja itsenäisiä kansakuntia, jotka elävät kristilliseen tapaan, tunnustaen sanoissa ja teoissa Jeesuksen herrakseen.

Maailmassa on myös tahoja, jotka pyrkivät kansakuntien yhdistämiseen yhden hallinnon alle, ja näitä tahoja on ollut Baabelin tornin rakennusyrityksestä alkaen.  Kutsui näitä farisealaisiksi, globalisteiksi, kansainvälisiksi juutalaisiksi hännystelijöineen tai satanisteiksi, kaikki nämä ovat saman hengen orjia, ja se sama henki yritti ostaa Jeesuksen puolelleen tarjoamalla tälle koko maailmaa.  Näille orjilleen on toki riittänyt merkittävästi pienempi pala kakusta.

Silmät auki nykymaailmaan

Tulin Kurganin blogin ansiosta löytäneeksi Larry Romanoffin kirjoitukset, ja on todettava, että kyseinen kaveri kirjoittaa paljon ja asiaa.  Erinomaisen sivistävää luettavaa, jos vain pakki kestää.  Ei helppoa sisäistettävää demokratiauskovaisille tai niille, jotka uskovat, että länsimaalaiset on ne hyvikset ja venäjäkiinapalestiina ne pahikset mustavalkoisessa pilvimaailmassa.

Nykymaailmaa huonosti ymmärtävän kannattaa aloittaa kirjastaan Bernays and Propaganda.

Edward B. hengellisen isänsä seurassa.