Altruismi on ansa

Harvaa sosiaalista käsitettä on ylistetty yhtä kritiikittömästi lähestulkoon kaikilta kuviteltavissa olevilta suunnilta kuin altruismia, eli työskentelyä toisten hyväksi presiis siksi, että nämä ovat toisia.  Francis Berger kirjoitti aiheeseen liittyen pari (1, 2) osuvaa kirjoitusta, mutta en voi olla lisäämättä soppaan omaa annettavaani, koska koen, että se jäi herra Bergeriltä sanomatta.

Altruisti on fundamentaalisti ja perinpohjin parasiitti.  Altruismi on kristillisen moraalin, eli Jumalan rakastamisen ja lähimmäisen rakastamisen kuin itseään, perverssi inversio.  Altruismin ytimessä ei ole henkilökohtainen suhde Jumalaan, itseen ja lähimmäiseen, vaan nimenomaan epäinhimillinen ja käytännössä aina impersonaalinen suhde niin kutsutusti autettavaan.

Altruisti auttaa omaatuntoaan samalla pitäen huolen siitä, että kerjäläinen kerjää vastakin.

Joskus kirjoitin, että hyveen pakottaminen tuhoaa kyseisen hyveen, ja samaan tapaan sosiaaliturva tekee ihmisistä välinpitämättömiä toisiaan kohtaan, koska systeemihän huolehtii kaikista jo, ja rahoitan jo systeemiä, eli olen kantanut korteni yhteiseen kekoon -> ei kiinnosta mitä tuolle kaverille käy.  Autettava ei kohtaa "auttajaansa" eikä pääse jaloilleen, vaan tulee materiaalisesti riippuvaiseksi ja sisäisesti kaunaiseksi tyhjästä vastineeksi saamistaan almuista - siinä altruismin hedelmä alastomimmillaan.

Altruistit toteavat periaatteessa sen verran oikein, että elämä on monimutkaista, ja sen takia pyrkivät optimoimaan materiaalisesti mitattavissa olevan hyödyn suhteessa annettuun panokseen - tällä tavoinhan altruismia ihmisille myydään: kympillä koulua kokonaiselle kylälle kuukaudeksi tjsp. Tällä metodilla altruistit ovatkin onnistuneet kasvattamaan väestöräjähdysalueilla väestöongelman moninkertaiseksi ja jopa tuomaan siitä osan kotimaahansa. "Auttajaksi" ryhtyvä ei kohtaa, auta tai edes piittaa pätkääkään materiaalisen avun kohteesta, vaan rehellisesti ilmaisten ainoastaan ostaa itselleen hyvän omantunnon voidakseen sitten unohtaa koko asian muilta osin.  Sillä, onko todellisuudessa annetulla panoksella mitään vaikutusta mihinkään muuhun kuin panoksen antajan egoon, ei ole merkitystä.  Parhaimmillaankin altruismi tuottaa kaivoon kannettua vettä.  Ihminen kun ei elä, eikä opi elämään, vain leivästä ja instituutioista.  Ihminen oppii elämään kanssaan elävien ihmisten kautta.

Konkreettinen, todellinen, auttaminen on kuitenkin vaikeaa; paljon vaikeampaa kuin taskurahastaan luopuminen kerran kuussa.  Jotta ihmistä voisi auttaa, tähän on muodostettava henkilökohtainen suhde ja todella välitettävä siitä, nouseeko tämä jaloilleen.  Se kysyy efforttia, se kysyy aikaa, ja se kysyy kärsimistä toisen puolesta ja tämän kanssa.  Autettava ja auttaja kohtaavat, ryhtyvät yhdessä toteuttamaan yhteistä projektia "saatetaan autettava jaloilleen", eikä tästä alkunsa saanut ihmissuhde välttämättä pääty lainkaan.  Sitä ei voi sijaistaa tuntemattomille, pikkurahalla, saati sitten automatisoida tai toteuttaa puolella perseellä odottaen parempia tuloksia.

Ajattelen itse tätä kirjoitusta kannusteena keskittää oma panos ja voimavarat sekä itsen että lähimmäisten hyvän edistämiseen muodikkaan altruismin tarjoaman sokerihumalan sijaan.  Oikoteitä hyvään, kauniiseen, toteen, tai sen kummemmin onneenkaan, ei ole.  Jos joku yrittää sinulle sellaista tarjota, hän pyrkii huijaamaan sinua, itseään tai molempia.

Silmät auki nykymaailmaan