Todellisuus

Yksi asia, mitä arvostan todellisuudessa suhteessa melkeinpä kaikkeen muuhun on, että se on totta.  Nykyään on erittäin helppoa löytää sanataikuutta, jolla ihmiset koettavat muuttaa toistensa perspektiiviä uudelleenmäärittelemällä esimerkiksi keskustelussa käytettävät käsitteet, mikä puolestaan tekee toisinaan keskustelusta yksien asioiden tiimoilta tuskastuttavaa, toisten taas likipitäen mahdotonta. Todellisuus taas on se, mikä ei piittaa käytetyistä sanoista, muodista tai edes kielestä tuon taivaallista.  Se on, eikä mikään määrä keplottelua muuta sitä miksikään.  Kristitty puolestaan muistaa, että on vain yksi, jonka Sana muokkaa maailmaa.

Todellisuus on järkeenkäypää ja se selittää asioita.  Joku joskus sanoi, että totuus on mikä tahansa asia, mikä tekee tulevaisuudesta vähemmän yllättävää, ja koen, että parhaimmillaan kielenkäyttö ja todellisuus kohtaavat tällä tavalla.  Mitä todenmukaisempaa puhe on, sitä hyödyllisempää ja ymmärrettävämpää se tapaa olla.  Mitä enemmän jokin taho yrittää uudelleenmääritellä tai kieltää kielestä löytyvää ilmaisua, sitä todennäköisemmin kyseinen taho yrittää pettää tai harhauttaa kuulijansa.  Tästä erikoinen poikkeus ovat kiroilun kieltävät kohteliaisuussäännöt - sitä pidemmälle menevät, "poliittiset" kohteliaisuussäännöt, ovatkin sitten sitä itseään.

Olen siihen pyrkinyt aina tavalla tai toisella, joskin on todettava, että kun sitä on tehnyt retoriikkaa käyttäen, on osa kirjaimellisesti asioita lukevista närkästynyt.  Sitten taas aristotelista dialektiikkaa käyttää, pelkkää retoriikkaa ymmärtävät putoavat kärryiltä.  Kaikkia ei voi miellyttää, mutta viisas valitsee käyttämänsä kielen sen mukaisesti, mitä kuulijakunta ymmärtää.  Joissakin tilanteissa sen voi valita; aina ei voi.

Minä arvostan todellisuutta siksi, että se on läpikotaisin rehellistä: satakiloinen levytanko painaa sata kiloa, vaikka sitä nimittäisi höyheneksi.  Tästä syystä ihmiset ovat maaseudulla usein täysjärkisempiä kuin kaupunkien keskellä: he ovat tekemisissä todellisuuden kanssa.  Siellä synnytään, kuollaan, tapetaan, viljellään, ja kaikki tapahtuu todellisuudessa ja todellisuuden ehdoilla.

Isänmaa

Minä rakastan Suomea ja suomalaisia.  Jos kohta hallintonsa on mitä on, en osaa olla erottamatta kansaa ja kulloinkin sen nimellisessä keskiössä toikkaroivia toisistaan.  Minun silmissäni suomalaiset eivät ole hallintonsa, eikä hallintonsa ole kansansa näköistä, eikä siis ensin mainitun törttöily vaikuta isänmaanrakkauteeni millään lailla.  Uskon tämän itse asiassa suorastaan välttämättömäksi osaksi isänmaanrakkautta.  Ja koska ymmärrän rakkauden hyvän tekemisenä toisille, kannatan kaikkea, minkä uskon olevan suomalaisille hyväksi, ja vastustan kaikkea, minkä koen heille haitalliseksi.  Toisinaan tämä saa jonkun kanssaihmiseni hämmästelemään esittämiäni kantoja, mutta se on odotettavissa: suuresta enemmistöstä harva kykenee ymmärtämään kantojani, joten olisi erikoista odottaa heiltä samanmielisyyttä.

Kyllä se vaan on kaunis Seurasaarikin.

Maamme fyysisenä paikkana on minulle myös tärkeä: sen lukuisat, mökkien reunustamat järvet, valtavat metsät, pellot, kotieläimet, kaikkialle jatkuva suuri tila, ja toisaalta taas vanhempi kaupunkiarkkitehtuuri tuovat silmiini paikan, jollaista en toista maailmasta tiedä.  Se ei ehkä ole suurin ja uljain kaikista maista, mutta se on niistä suomalaisin: se on minun kotini, enkä vaihtaisi sitä muiden maiden rikkauksiin, olivat ne mitä laatua hyvänsä, ja vaikka monia muita maita ja kansoja valtavasti arvostankin.

Suomen kielellinen ja kirjallinen perintö on myös rikasta, ja 1800-luvun suomalaisromantikoiden miehekäs proosa, erityisesti Välskärin kertomuksissa, vetoaa allekirjoittaneen tunteisiin siitäkin huolimatta, että käsittelee pelkästään Ruotsin vallan aikaa.  Siinäkin suomalaiset esiintyvät kuitenkin selvästi suomalaisina, ja vaikka arvopohjansa on nykylukijalle helposti vieras, sen omaleimainen suoraselkäisyys ja kunniantunto ovat silti jotain, mikä kaikissa meissä sisimmässä asuu.  Puhun todennäköisesti joistakin lukemistani kirjoista tässä blogissa erikseen, joten jätän pidemmät puheet niihin postauksiin.

Jos kohta kykyni arvostaa musikaalista kauneutta on erityisesti nykymusiikin suhteen rajallista, varsinkin suomalaisille perinteisessä iskelmän muodossa, on todettava, että kotimainen metallimusiikki ja klassinen maittavat allekirjoittaneelle suuresti.  Aikoinaan turmelin estetiikantajuani opettelemalla kuuntelemaan (ja tekemään) black metallia, eikä arvostus tätä normaali-ihmisen korvia runtelevaa rienaa kohtaan ole päässyt kaikkoamaan edes uskoontulon myötä - joskin jotkut kappaleet jäävät nykyisin välistä ihan puhtaasti sanoituksellisista syistä.  Kuitenkin on sanottava, että ymmärrän mainiosti sen, minkä takia kielemme sana sankari tulee ruotsinkielisestä laulajaa tarkoittavasta sanasta: laulu, tai ainakin sointi, asuu sydämissämme.

Ehkä kuitenkin se keskeisin ja tärkein syy isänmaanrakkauteeni on se, että Suomi on ainutlaatuisen kansani ainutlaatuinen koti ja ainoa paikka koko maailmassa, joka meillä on oikeus ja velvollisuus pitää sellaisena, että suomalaisella on siellä hyvä olla.  On toki totta, että jotkut laiminlyövät ja sabotoivat tätä velvollisuutta ymmärtämättömyyttään tai vääryyttään, mutta se, mihin kukin kykenemme, on kantaa vastuu maamme ja kansamme asiasta omalta osaltamme ja tarjota jälkipolville yhtä lailla rakas ja arvokas maa kuin millaisen omaksi ristiksemme saimme.

Pahuusfokuksesta

Ehkäpä muutkin ihmiset ovat huomanneet, että pahuus vaikuttaa aina merkittävämmältä kuin hyvyys.  Pahuuden jäljet ovat jotakin niin suurta, että ne turmelevat määräänsä suuremman osan hyvyyttä, ja tästä syystä pahoista ja ikävistä asioista puhuminen tuntuu helposti merkityksellisemmältä kuin hyvistä.  Niiden rinnalla se hyvä on jotenkin vähäpätöisen, henkilökohtaisen ja mitättömän tuntuista.  Luulen, että vaikkapa nimimerkki Buddha koki samoin.  Ehkäpä siinä on syy siihen, minkä takia esimerkiksi itse keskityin aikaisemmin kirjoitellessani nimenomaan pahoihin asioihin: ehkäpä halusin, että se, mitä kirjoitan, on merkityksellistä ja tärkeää muillekin kuin minulle.  Pahuuden taivastelu ja tuomitseminen on siinä mielessä helppoa.  En tällä tarkoita, etteikö se olisi myös toisinaan tarpeellista ja jopa välttämätöntä.

Painottava ilmiö tunnetaan periaatteessa hyvin myös ihmisten kesken: on truismi, että yhtä negatiivista kommenttia tai palautetta vastaan tarvitaan ainakin viisi positiivista, että vastaanottajan tunteet pysyvät balanssissa tai plussan puolella.  Sitä järkeiltiin aikoinaan niin, että kivikaudella se, joka otti negatiiviset asiat vakavammin kuin positiiviset, varautui niihin paremmin ja selvisi siinä, missä huolettomammat eivät selvinneet, ja tällaista oli ihmislajin tunne-evoluutio selviytymistaistelussa.  Aikoinaan pidin selitystä järkeenkäypänä, ja ehkä se on sitä jollakin tapaa vieläkin.  Omissa ajatuksissani sinne on tullut se ehkä mukaan; nykyään sitä on skeptisempi järkeenkäyvän kuuloisia tarinoita kohtaan kuin joskus nuorempana, ja kristillinen usko on korvannut lahoksi osoittautuneen evoluutiouskon.

Pahuus tietysti on nopea ja helppo aihe, koska on paljon helpompi rikkoa kuin rakentaa.  Yksi tykinjysäys rikkoo sekunneissa vaikkapa monumentin, jota on rakennettu kauan.  Muukin asiaan liittyvä on usein nopeaa, joskus taas hidasta ja painostavaa.  Sen sijaan hyvä on hitaasti kumuloituvaa: vaatii monta oikeaa tekoa voittamaan yksi väärää, ja paljon aikaa rakentaa jotain hyvää, kaunista ja kestävää.  Oli kyse sitten perheestä tai rakennuksesta; melkeinpä mistä vain.

Hyvä tarvitsee siis moninkertaisen määrän efforttia suhteessa pahaan päästäkseen voitolle.  On siinä mielessä tavallaan jonkinlainen ihme, että allekirjoittanutkin on kuitenkin elämässään päässyt siitä hyvästä niinkin osalliseksi kuin on.  Sen takia toisaalta hyvä tarvitsee vain huomata nähdäkseen, että sitä on kaikkialla, ja että se, mikä on kaunista ja totta, on myös hyvää.  Vaimon hymy, lasten into ja aitous, tummapaahtoisen kermakahvin pehmeä aromi ja maku, kirjallisuus.  Pienet voitot entropiasta.  Lähimmäisten tuki ja huolenpito, kun vaikeudet nostavat päätään.  Myrskypilvet pimentävät taivaan, mutta vain hetkeksi, ja niilläkin tapaa olla hopeareunus.  Petetty saa sentään tietää sen, mikä olisi jo pitänyt tietää, eikä joudu elämään valheessa.

Harva hyvä on ilmaista.  Vähintäänkin sen huomaaminen kysyy huomiota, ja mitä suuremmasta hyvästä on kyse, sitä enemmän se kysyy panosta.  

Ruusukko

Ruusukko on se rukoussarja, joka tunnetaan erityisesti katolilaisessa maailmassa rukousnauhasta helmineen ja krusifikseineen.  Tutustuin siihen lähemmin luettuani PA:n blogista (kyseistä postausta ei ole enää saatavilla), että se on yksi väkevimpiä hengellisen elämän, asenteen ja suojan kehittäjiä.  Kun sitä "mainostettiin" vielä erityisen voimakkaaksi demonien karkottajaksi, en kehdannut olla hankkimatta helmiä ja opettelematta rukousta.  En kuulu katolilaiseen kirkkoon, vaikka kirkoista lämpimimpiä tuntemuksia sedevakantistiset suuntaukset herättävätkin.

Kehnona kristittynä en ole kovinkaan säännöllinen rukoilija, enkä lue toistaiseksi ruusukkoakaan läpi läheskään joka päivä.  Kuitenkin esineenä puinen rukousnauhani on hyvin kaunis ja vie ajatukset helposti oikeille raiteille.  Sen kautta rukoillaan yhtäältä Jumalaa, ja toisaalta Mariaa, Jeesuksen äitiä, esirukoilijaksi itselle ja muille syntisille, ja siinä on paljon toistoa vähän mantrojen tavoin kulloinkin kuluvan päivän mukaan.  Mielestäni se on erinomainen apu kaltaiselleni ihmiselle, joka ei spontaanisti rukoile kuin Isämeitää.

Luulen, että sekä minä että läheiseni tarvitsemme kaiken saatavilla olevan hengellisen tuen näinä aikoina, ja jos vaikkapa osa lähimmäisistäni pitääkin sen pyytämistä puolisen tuntia vievän rukoilun kautta enemmän kuin vähän höyrähtäneenä, on se kuitenkin omista omituisuuksistani luullakseni sävyltään myönteisin myös heidän silmissään.

Ruusukko tuo päivään hiljaisen hetken täynnä rauhaa ja hyvää tahtoa; lempeyttä ja nöyryyttä.  Kaikki asioita, joissa olen lapsenkengissäni, ja joista olen kiitollinen.

Mitä ja miksi

Terve!

Tämä on allekirjoittaneen henkilökohtainen matka kohti valoa.  Olen kirjoittanut blogia suurin piirtein 20 vuotta, mutta aikaisemmat rupeamani pyörivät maailman virheiden tarkastelun ympärillä, ja viimein tajusin sen värittävän maailmankuvaani ylipäätään. Niin kutsutusti olin huono pysähtymään ja haistelemaan niitä figuratiivisia kukkasia.  Tällä kertaa on tarkoitus värittää maailmankuvaa tietoisesti, ja keskittyä hyvyyteen, kauneuteen ja totuuteen.  Osoittaa Herralle kiitollisuutta ainutkertaisesta ja -laatuisesta elämästä kiinnittämällä katse asioihin, joissa silmä, tai sielu, lepää.

Saatan käsitellä asioita kokemusten kautta ja filosofisesti; joskus olen taatusti myös banaali tai korni.  Se ei haittaa; koska olen opettelemassa tässä uutta perspektiiviä, on odotettavissa, että en vaikuta aina aivan viisaalta.  En oikeasti olekaan aina saati kaikessa viisas.  En oikeastaan tiedä, tuleeko tällä blogilla olemaan muille kummoista arvoa, mutta ajatus mahdollisista lukijoista on sinänsä miellyttävä.

Minulla ei ole kirjoitustahtitavoitteita, eikä oikeastaan paljon muitakaan, kuin se, että pyrin keskittymään hyvyyden, kauneuden ja totuuden tutkailuun, sellaisina kuin ne ymmärrän ja näen.  Toistelen käsitekolmikkoa varmaan melko paljon, koska niistä hyvä elämä käsittääkseni rakentuu.

Lyhyesti kirjoittajasta: Olen keski-ikäinen kansallismielinen kristitty perheenisä, ja kaiken järjen mukaan sellaisena pysynkin.  Se, kuka olen, värittää vahvasti kirjoitteluani, joten kylvän uskoreferenssejä sille päälle sattuessani estoitta. En muutu tämän uuden perspektiivin opettelun kautta hipiksi, mutta olisi mukavaa olla enemmän sees ja vähemmän salamoita sinkoileva myrskypilvi.