Pahuusfokuksesta

Ehkäpä muutkin ihmiset ovat huomanneet, että pahuus vaikuttaa aina merkittävämmältä kuin hyvyys.  Pahuuden jäljet ovat jotakin niin suurta, että ne turmelevat määräänsä suuremman osan hyvyyttä, ja tästä syystä pahoista ja ikävistä asioista puhuminen tuntuu helposti merkityksellisemmältä kuin hyvistä.  Niiden rinnalla se hyvä on jotenkin vähäpätöisen, henkilökohtaisen ja mitättömän tuntuista.  Luulen, että vaikkapa nimimerkki Buddha koki samoin.  Ehkäpä siinä on syy siihen, minkä takia esimerkiksi itse keskityin aikaisemmin kirjoitellessani nimenomaan pahoihin asioihin: ehkäpä halusin, että se, mitä kirjoitan, on merkityksellistä ja tärkeää muillekin kuin minulle.  Pahuuden taivastelu ja tuomitseminen on siinä mielessä helppoa.  En tällä tarkoita, etteikö se olisi myös toisinaan tarpeellista ja jopa välttämätöntä.

Painottava ilmiö tunnetaan periaatteessa hyvin myös ihmisten kesken: on truismi, että yhtä negatiivista kommenttia tai palautetta vastaan tarvitaan ainakin viisi positiivista, että vastaanottajan tunteet pysyvät balanssissa tai plussan puolella.  Sitä järkeiltiin aikoinaan niin, että kivikaudella se, joka otti negatiiviset asiat vakavammin kuin positiiviset, varautui niihin paremmin ja selvisi siinä, missä huolettomammat eivät selvinneet, ja tällaista oli ihmislajin tunne-evoluutio selviytymistaistelussa.  Aikoinaan pidin selitystä järkeenkäypänä, ja ehkä se on sitä jollakin tapaa vieläkin.  Omissa ajatuksissani sinne on tullut se ehkä mukaan; nykyään sitä on skeptisempi järkeenkäyvän kuuloisia tarinoita kohtaan kuin joskus nuorempana, ja kristillinen usko on korvannut lahoksi osoittautuneen evoluutiouskon.

Pahuus tietysti on nopea ja helppo aihe, koska on paljon helpompi rikkoa kuin rakentaa.  Yksi tykinjysäys rikkoo sekunneissa vaikkapa monumentin, jota on rakennettu kauan.  Muukin asiaan liittyvä on usein nopeaa, joskus taas hidasta ja painostavaa.  Sen sijaan hyvä on hitaasti kumuloituvaa: vaatii monta oikeaa tekoa voittamaan yksi väärää, ja paljon aikaa rakentaa jotain hyvää, kaunista ja kestävää.  Oli kyse sitten perheestä tai rakennuksesta; melkeinpä mistä vain.

Hyvä tarvitsee siis moninkertaisen määrän efforttia suhteessa pahaan päästäkseen voitolle.  On siinä mielessä tavallaan jonkinlainen ihme, että allekirjoittanutkin on kuitenkin elämässään päässyt siitä hyvästä niinkin osalliseksi kuin on.  Sen takia toisaalta hyvä tarvitsee vain huomata nähdäkseen, että sitä on kaikkialla, ja että se, mikä on kaunista ja totta, on myös hyvää.  Vaimon hymy, lasten into ja aitous, tummapaahtoisen kermakahvin pehmeä aromi ja maku, kirjallisuus.  Pienet voitot entropiasta.  Lähimmäisten tuki ja huolenpito, kun vaikeudet nostavat päätään.  Myrskypilvet pimentävät taivaan, mutta vain hetkeksi, ja niilläkin tapaa olla hopeareunus.  Petetty saa sentään tietää sen, mikä olisi jo pitänyt tietää, eikä joudu elämään valheessa.

Harva hyvä on ilmaista.  Vähintäänkin sen huomaaminen kysyy huomiota, ja mitä suuremmasta hyvästä on kyse, sitä enemmän se kysyy panosta.