Ajatuksia mieskuvista

Tulin tässä lukeneeksi pitkän kirjoituksen siitä, miten Led Zeppelin toimi degeneraation aallonharjalla ja myötään toi kulttuuriseksi paradigmaksi sellaisen miehisen mallin, joka piti miehekkäänä sitä, että kykenee antautumaan kaikille haluilleen ja himoilleen estoitta.  Sellainen tietynlainen alfauroksen malli, jonka käsitys miehisyydestä on performatiivista ja lakkaa olemasta, jos kukaan ei ole sitä todistamassa.  Tämä on valtava sääli, koska jos ajatellaan sitä, mikä on oikeasti miehistä, ja ollut sitä satoja, jopa tuhansia vuosia täkäläisessä kulttuuripiirissä, on kyse ollut itsensä hallitsemisesta ja sitä kautta myös ympäristönsä hallitsemisesta.

Populaarimusiikkitouhu vei yhteiskuntaa vahvasti mainittuun rappiolliseen suuntaan, mutta voittonsa se sai kaiketi vasta 90-luvulla rap-touhujen ihannoinnin rantauduttua myös Suomeen.

Eurooppalaiset ihmiset ovat, paitsi lanseeranneet, myös kyenneet viimeksi mainittuun syvempään miehisyyteen, sen sijaan Suomeen raijattava öykkäriväestö ei kykene ymmärtämään kuin ensimmäistä eikä näistä sen enempään ole.  Sen sijaan tulin lukeneeksi erään toisen kirjan, joka käsittelee, paitsi hyviä tapoja, myös sitä sivistyneesti olemista.  Kirja on myös mitä ilmeisimmin varsin suosittu, mikä antaa ymmärtää, että kantaväestömme ainakin valitsee mieluummin sivistyksen kuin rappiota edustavan mieskuvan.

Kansamme on tehnyt valintansa sivistyksen puolesta ja rappiota vastaan.  Päättäjistömme on edelleen rappiolinjalla, mutta koskapa rapakon takana Trumpin toinen tuleminen on luonteeltaan kokonaan toisenlainen kuin ensimmäinen, on se rohkaisevaa - onhan Suomessa ahkerasti apinoitu sitä, mitä jenkkilässä ensin tehdään.  Jos vaikka viimeinkin saisimme maata johtamaan ihmisiä, joille suomalaisten etu on lähellä sydäntä.

Todellisuuskosketus

Tulin tässä taannoin saaneeksi todellisuuskosketuksen, jollaista toivoakseni kovin monelle ei ole tullut omalle kohdalle.  Henkeäni uhattiin tavalla, jota pidin uskottavana, ja tilanteesta selviäminen suurin piirtein ehjin nahoin aikaansai itsetutkiskelua.  Se toki lisäsi myös omaa, kyseisessä tilanteessa vajaaksi jäänyttä toimintavalmiutta ja varmuutta siitä, että sikäli kuin se allekirjoittaneesta on kiinni, seuraavaa kertaa ei tapahdu, ja jos meinaa tapahtua, olen sinut seurausten kanssa.

Kun tulee käsinkosketeltavasti silmätysten oman kuolevaisuutensa kanssa, se on varsin pysäyttävää.  Ei siksi, että kuolemisessa itsessään uskoisi olevan jotakin pahaa - näin kristittynä en itse ajattele näin - mutta se, että jättäisi maansa tällaiseen jamaan ja perheensä vaille sitä turvaa, jonka toistaiseksi pystyn vielä hyvin tarjoamaan, on ilkeä ajatus.  Minun tieni on kesken, eikä sitä sovi satunnaisten rettelöitsijöiden kanssa kohtaamisen katkaista.

Pisti kuitenkin miettimään, miten häkellyttävän avuton ihminen arkitilassaan on.  Luulen, etten ole poikkeus siinä mielessä, että käydessäni töissä, kaupassa tai muuten hoitamassa asioita, en ole valmistautunut fyysiseen kamppailuun elämästä ja kuolemasta.  Sellaisen kuvittelisi olevan valtavan raskas tapa elää - ja nyt, kun asian syystäkin päässä pyörittelystä on kokemusta, on tunnustettava, että asian raskaus ei ole silkkaa kuvitelmaa.  Niin tai näin, olen tästedes julkisissa paikoissa selvästi valppaampi kuin aikaisemmin.

Uhkaaja vaikutti ihmiseltä, jonka olemuksen, elämäntavan ja asenteen voi typistää tuttuun idioomiin: nasty, brutish and short.  Ulospäin näkyvää elämäntapaansa on oikein tutkittukin ja todettu, että on vaarallista ja huolestuttavaa.  En ihan äkkiseltäni keksi, että mitä suurta suomalaista tarvetta maamme päättäjät ajattelivat näiden arvaamattomien, väkivaltaisten ja uhkaavien ihmisten täyttävän.  Luulin, että meillä on riittävästi ongelmavähemmistöjä jo vanhastaan, eikä niitä kukaan täysijärkinen halua yhtään lisää.

Tärkeä linkki

 Siinä, missä aikoinani koetin osaltani herätellä ihmisiä näkemään sen, mitä ympärillään kasvavissa määrin oli, veikkaan, etten koskaan saavuttanut tätä ilmaisuvoiman tasoa.  Suosittelen lämpimästi lukemaan kyseisen tekstin - saman blogin kirjoitukset ovat viime aikoina muutenkin olleet erinomaisen korkealaatuisia ja ne ovat alleviivanneet vastaansanomattomasti yhtä asiaa:

Länsimaiden hallinnot käyvät sotaa omia kansojaan vastaan.

Kristillinen nationalismi

 Olen yhtäältä hämmästynyt siitä, miten väärin otsikon käsitteen voi ymmärtää, toisaalta taas siinä mielessä en, että tiedän, miten valtava määrä internetissä on antikristillisiä kirjoittajia, jotka talmudisoivat minkä tahansa käsitteen mielensä mukaiseksi voidakseen hyökätä kristittyjä vastaan.  Koskapa ymmärrän käsitteen mainiosti ja jotkut saattavat olla asian suhteen vielä eksyksissä yllä mainitusta syystä, voin olla avuksi.

Ensin lienee määriteltävä nationalismi.  Sana tulee latinan kielen syntymää tarkoittavasta sanasta natio.  Implikaatio on, että kansaan synnytään sen jäsenten jälkeläiseksi.  Kansaan ei voi myöhemmin liittyä sen enempää avioliiton, omien mieltymysten kuin paperinkaan voimalla.  Mitä puoli- neljäsosa- ynnämuuverisiin tulee, heidän kohdallaan kyse on ensisijaisesti siitä, minkä kansan jäsenenä he tulevat hyväksytyiksi.  Valitettavan usein heidän saamansa vastaus on "ei kummankaan", mikä ymmärrettävästi aiheuttaa massiivisia identiteettiongelmia vanhempiensa lyhytnäköisyyden takia.

Toisena on syytä todeta, mitä kristillinen tarkoittaa.  Se tarkoittaa "kristinuskon mukaista".  Raamattu on täynnä varoituksia ja kieltoja, jotka koskevat kansojen keskenään sekoittamista, kuten myös tarjoaa melkoisen määrän käytännön esimerkkejä siitä, mitä tapahtuu, kun näin mennään tekemään.

Näin ollen ja molemmat käsitteet yhdessä kristillinen nationalismi ei tarkoita uutta kansojen sillisalaatista muodostuvaa kansakuntaa, joka koostuisi kristityistä, vaan  pyrkimystä kohti erillisiä ja itsenäisiä kansakuntia, jotka elävät kristilliseen tapaan, tunnustaen sanoissa ja teoissa Jeesuksen herrakseen.

Maailmassa on myös tahoja, jotka pyrkivät kansakuntien yhdistämiseen yhden hallinnon alle, ja näitä tahoja on ollut Baabelin tornin rakennusyrityksestä alkaen.  Kutsui näitä farisealaisiksi, globalisteiksi, kansainvälisiksi juutalaisiksi hännystelijöineen tai satanisteiksi, kaikki nämä ovat saman hengen orjia, ja se sama henki yritti ostaa Jeesuksen puolelleen tarjoamalla tälle koko maailmaa.  Näille orjilleen on toki riittänyt merkittävästi pienempi pala kakusta.

Silmät auki nykymaailmaan

Tulin Kurganin blogin ansiosta löytäneeksi Larry Romanoffin kirjoitukset, ja on todettava, että kyseinen kaveri kirjoittaa paljon ja asiaa.  Erinomaisen sivistävää luettavaa, jos vain pakki kestää.  Ei helppoa sisäistettävää demokratiauskovaisille tai niille, jotka uskovat, että länsimaalaiset on ne hyvikset ja venäjäkiinapalestiina ne pahikset mustavalkoisessa pilvimaailmassa.

Nykymaailmaa huonosti ymmärtävän kannattaa aloittaa kirjastaan Bernays and Propaganda.

Edward B. hengellisen isänsä seurassa.

Rotukysymys

 Jos rodulla ei olisi väliä, sitä ei yritettäisi muuttaa väestönvaihdolla.  On oikein ja kohtuullista rakastaa, vaalia ja suojella omaansa.

Minulla ei oikeastaan tästä aiheesta kummempia; keskeinen huomio on vain tuo, että eurooppalaisia kansoja de facto yritetään tuhota ja hävittää maailmasta tuomalla tilalle nopeammin lisääntyvä vierasväestö.

Irlantilaiset vaikuttavat olevan niitä harvoja eurooppalaisperäisiä väestöjä, jotka eivät häpeä itseään liikaa puolustaakseen omiaan ja omaansa.

Valtaapitävillä ei ole oikeutta antaa lastemme maata ulkomaalaisille.

Orwell-sitaatti ja suomalainen konteksti

 “If you want to know who rules over you, look at who you are not allowed to criticize.”

Sattuvasti sanottu.  Suomi on parastaikaa kieltämässä lailla holokaustista eri mieltä olemisen.  Mieti sitä faktaa ja lainausta.  Taustoitettakoon sen verran, että holokaustinkiistämisen käsitteenä keksi ja lanseerasi Deborah Lipstadt vuonna 1993.  Siitä asti se on ollut Virallinen Totuus tietyissä piireissä.

Suomessa on valtionuskontona tätä nykyä holokausmi, ja sen keskeiset linjat ovat ymmärtääkseni suurin piirtein seuraavat:

 - Millään eurooppalaisperäisellä väestöllä ei ole oikeutta omaan valtioonsa, vaan kaikkien eriväristen ihmisten on päästävä esteettä niihin, koska kansallisvaltio johtaa holokaustiin.

- Eurooppalaisperäinen väestö ei saa kritisoida yhtään mitään erivärisiin liittyvää tai edes huomata eriväristen ihmisten rötöksiä tai yhteensopimattomuutta maahansa.  Muu olisi holokaustia.

- Eriväriset ihmiset saavat sanoa ja tehdä varsin pitkälle mitä haluavat, seurauksitta.  Heitä on elätettävä loputtomiin, sillä mikä tahansa muu olisi holokausti.

- Se ainoa asia, mitä edes eriväriset ihmiset eivät saa sanoa tai tehdä, on kritisoida juutalaisia millään tavoin.  Se se vasta holokausti onkin.

Kaikki länsimaita tuhoava väestönvaihto- ja itsetuhopolitiikka nojaa oikeutuksenaan holokaustiin.  Se on mitä ilmeisimmin koko eurooppalaisperäisen väestön hävitysprojektin primus motor, joka on vääränä jumalana siksi kaadettava, oli se laillista tai ei.  Ja kun tämä pyhä lehmä on nurin, voidaan viimein alkaa miettiä sitä, mikä olisi suomalaisille hyväksi.  Vähän niinkuin kansanedustuslaitoksemme tehtävä vielä sitä perustettaessa oli.

Takapajuisuuden hyvät puolet

 

Tästähän voisi vaikka ymmärtää jotakin.

Relattakoon

 

Mitä sydän on täynnä, suu puhuu

Vanhoilla koirilla tapaa olla vanhat temput ja agendat.  Isänsä suulla puhuvat ja tahtoaan toteuttavat. 

Mitenkä arvelet kyseisen rabbin suhtautuvan kristittyihin ja eurooppalaiisin?

Oma sydämeni on täynnä rakkautta kristinuskoa, perhettäni ja kansaani kohtaan, ja kaikkien näiden saavutuksista ja matkasta olen ylpeä.  Jos kohta onkin viisasta tunnistaa ja nimetä pahuus ja olla alistumatta sille, on kuitenkin paljon tärkeämpää keskittyä vaalimaan sitä, mitä haluaa kasvattaa.

Valvomattomista säännöistä

Yhteiskunnan laadusta kertoo varsin paljon se, noudatetaanko sen niitä sääntöjä, joita ei valvota tai joihin ei pakoteta.  Esimerkkinä vaikkapa se, pidetäänkö asuinympäristö siistinä, tai viedäänkö pantittomat ostoskärryt takaisin paikalleen.

Seura tekee kaltaisekseen - valitse tarkkaan.

Pienessä mittakaavassa ilmiön voi todeta omassa kodissaankin: laitetaanko tavarat paikoilleen, vai jätetäänkö ne sinne, missä niitä on viimeksi käyttänyt?  Onko kaikelle edes paikkaa?

Ihmiset kokevat helposti, että ovat jotenkin tällaisten yksinkertaisten tehtävien yläpuolella.  Muistelen jossakin zeniläisessä luostarissa toistettaneen päivittäin turhia ja pitkästyttäviä tehtäviä nimenomaan tämän inhimillisen taipumuksen voittamiseksi ja nöyryyden oppimiseksi.

Jos ihmiset ympärilläsi eivät viitsi tehdä askareita, jotka eivät hyödytä heitä itseään, elät sivistymättömien ihmisten keskuudessa.  Muutama vuosikymmen sitten tämänkaltaisia ihmisiä eli lähinnä Afrikassa, mutta alimman yhteisen nimittäjän perässä hiihtänyt kulttuuri ja sen mukana laskenut yhteisöllisyys ja älykkyys ovat tehneet siitä läntistä valtavirtaa.

Totuuden nimissä on tässä asiassa katsottava myös peiliin - jos kohta kannankin yhteisössä korteni kekoon, unohdan sen helpoiten siellä, missä se eniten merkitsee: kotona, jossa turmelen vaikutteille alttiita lapsiani piittaamattomuudellani asuinympäristöstäni.

Petrattavaa on.

Päivän lainaus

 Tällä kertaa meemimuodossa:

Kompassi

Hanlonin partaveitsi toteaa: 

 "Never attribute to evil that which is adequately explained by stupidity."

Scott Peck, People of the Lien kirjoittaja, vastaa:

"When confronted by evil, the wisest and most secure adult will usually experience confusion."

Oman ymmärrykseni mukaan Peck on oikeassa ja Hanlonin partaveitsi lähinnä pahuuden piilottamisen väline.

Pahuus on hämmentävää.  Normaali ihminen ei ole kristitty, eikä usko hyvään ja pahaan.  Näin ollen hänen täytyy selittää pahuus pois, ja olen toistuvasti huomannut muuten järkevien ja hyväntahtoisten ihmisten sortuvan jopa valehtelemaan voidakseen selittää pahuudelta vaikuttavan toiminnan johtuvan vain lyhytnäköisyydestä tai vastaavasta.  Tällä tavalla muuten kohtalaisen hyvä ihminen asettuu pahan puolelle, puolustamaan sitä, jotta voi pitää kiinni omasta, moraalisesti neutraalista maailmankuvastaan.

Oma kysymyksensä kuitenkin on se, missä määrin itsepetos kestää todellisuuskosketuksia. Keskimäärin ilmeisen hyvin.  Yksinkertainen ja kiistämätön totuus on, että jos jokin taho on tyhmä, sen toimien tulos on lottoa: sieltä tulee hyviä ja huonoja päätöksiä jotakuinkin satunnaisesti.  Sen sijaan taholla on selvästi moraalinen kompassi, jota se noudattaa, jos sen päätökset ovat säännönmukaisesti ja selvästi pahoja ja tuhoisia.  Tästä huolimatta ihmisiä, jotka jaksavat yllättyä ja poisselittää jokaisen valinnan, riittää vaikka millä mitalla.

Totuutta on vaikea nähdä, kun kaikki pelimerkit ovat kiinni siinä, ettei se ole totta.

Tarkoitan, että ihmisen, jonka maailmankuva rakentuu sen varaan, että hyvä ja paha ovat ihmisen keksimiä käsitteitä, ja sisältönsä puolesta enemmän tai vähemmän mielivaltaisia, on mahdotonta ottaa pahuutta todesta.  Jos pahuus olisi totta, se, minkä varaan on elämäänsä rakentanut kaikki vuosikymmenensä, onkin se kuuluisa hiekkapohjalle rakennettu maja.  Siksi se ei saa olla totta ja siksi täytyy jopa valehdella - tehdä itse pahaa - voidakseen selittää pois ilmeinen.

Todellisuutta vastaan käymisessä on tietysti se ongelma, että se kääntää vain todellisuuden kävijäänsä vastaan, eikä sillä tavoin pitkälle pötkitä.  Päänsä hiekkaan upottaminen ei tee mitään syylle, jonka takia pää sinne hiekkaan upotettiin.  Kaikki eivät kestä sitä, että kissan nostaa pöydälle, vaan katkaisevat välinsä ihmisiin, jotka muistuttavat totuudesta.

Tästä syystä olen pitkälti sitä mieltä, että maailman nykytilasta ei ole mielekästä keskustella kuin kristittyjen kanssa.  Kaikki muut eivät pääse hämmennyksensä yli yrittäessään keksiä keinoja selittää pahuutta sekulaarista, epämoralistisesta näkökulmasta.  Vox Day on viime aikoina kirjoitellut saman aiheen tiimoilta.

Kansan kiirastuli

Paikoitellen tuntuu siltä, että eurooppalaisia kansoja poltetaan alituiseen jonkinasteisessa kiirastulessa - kuin jalostamaan ja korventamaan esille ne, jotka kykenevät asettumaan yleistä hulluutta, vastuuttomuutta, kestämättömiä ratkaisuja ja muuta pahuutta vastaan terveen itsetunnon, itsesuojeluvaiston ja elämän puolesta.  Euroopan, ja omalla tavallaan erityisesti Suomen, kansat ovat kokeneet tällaista tietynlaista karsintaa lähestulkoon koko olemassaolonsa ajan.  Karsinta muuttaa jatkuvasti muotoaan, toisaalta taas toistuu muistuttamassa, että jokainen henkinen voitto tulee voittaa yhä uudestaan, jottei se unohdu.

Tulikokeita on ollut viime vuosina kiihtyvään tahtiin, ja painopistekin siirtyy yhä suuremmalta osin petollisten poliitikkojen luotsaamalta makrotasolta yksilötasolle, jossa kukin pääsee näyttämään kuka on, hyvin konkreettisten valintojen kautta.  Nämä valinnat vaikuttavat, eivät vain materiaalisilla seurauksillaan, vaan myös sillä tavoin, että ne paljastavat meille ja muille ne osat sielustamme, joista me ja muut emme välttämättä olleet edes tietoisia.

En voi olla ajattelematta, että näistä kaikista kansaamme ja yksilöitä, joista se koostuu, kohtaavista ongelmista ei voisi lopulta seurata jotakin hyvää, vähän samaan tapaan kuin Nietzsche aikoinaan ilmaisi, että se, mikä ei tapa, vahvistaa.  Toki olemme huomanneet, että nämä tulikokeet eivät välttämättä tapa, vaan rampauttavat, tekevät mahoksi tai sairaaksi, uhkaavat hävittää koko kansan maailmasta sekä kulttuurina että geneettisenä tekijänä, eli siltä osin nietu ei aivan maaliin osunutkaan.  Mieleeni kuitenkin nousee se kysymys, että mitäpä jos tällä koko touhulla onkin jokin tarkoitus?

C. S. Lewis kirjoitti aikoinaan suurin piirtein niin, että tilaa olla valitsematta puolensa on joka päivä vähemmän.  Nämä viime aikoina lisääntyneet tulikokeet vahvistavat näkemystäni sanotun paikkansapitävyydestä, ja samalla tekevät selväksi, että kuilu puolten välillä syvenee ja erkanee jatkuvasti. Hyvyyden, totuuden ja kauneuden puolestapuhujat tekevät asioita, jotka heijastavat heidän hyveitään joka päivä, kun taas pahuuden, valheen ja rumuuden kannattajat vaikuttavat todella valinnoillaan tekevän tietoisesti asioita, jotka estävät edes muistamasta kolmen ensimmäisen olemassaoloa.  Yhdet arvot ruokkivat elämää, voimaa ja pyrkimystä parempaan, jälkimmäiset puolestaan johtavat heikkouteen, sairauteen, mielikuvitukseen lähinnä standardien alittamisen saralla ja lopulta hedelmättömään kuolemaan.

Jäljelle jäävät tulikokeista selvinneet, jotka sitten lapsilleenkin hyvää, totta ja kaunista opettavina perivät maan viimeistään sitten, kun sen vääryydellä itselleen keplotelleet sortuvat todellisuuden viimein saadessa heidät kiinni.  Siitä on tuleva uusi kultainen aika, ja sitä on hyvä odottaa näinä kaoottisina ja rankkoina aikoina.

Altruismi on ansa

Harvaa sosiaalista käsitettä on ylistetty yhtä kritiikittömästi lähestulkoon kaikilta kuviteltavissa olevilta suunnilta kuin altruismia, eli työskentelyä toisten hyväksi presiis siksi, että nämä ovat toisia.  Francis Berger kirjoitti aiheeseen liittyen pari (1, 2) osuvaa kirjoitusta, mutta en voi olla lisäämättä soppaan omaa annettavaani, koska koen, että se jäi herra Bergeriltä sanomatta.

Altruisti on fundamentaalisti ja perinpohjin parasiitti.  Altruismi on kristillisen moraalin, eli Jumalan rakastamisen ja lähimmäisen rakastamisen kuin itseään, perverssi inversio.  Altruismin ytimessä ei ole henkilökohtainen suhde Jumalaan, itseen ja lähimmäiseen, vaan nimenomaan epäinhimillinen ja käytännössä aina impersonaalinen suhde niin kutsutusti autettavaan.

Altruisti auttaa omaatuntoaan samalla pitäen huolen siitä, että kerjäläinen kerjää vastakin.

Joskus kirjoitin, että hyveen pakottaminen tuhoaa kyseisen hyveen, ja samaan tapaan sosiaaliturva tekee ihmisistä välinpitämättömiä toisiaan kohtaan, koska systeemihän huolehtii kaikista jo, ja rahoitan jo systeemiä, eli olen kantanut korteni yhteiseen kekoon -> ei kiinnosta mitä tuolle kaverille käy.  Autettava ei kohtaa "auttajaansa" eikä pääse jaloilleen, vaan tulee materiaalisesti riippuvaiseksi ja sisäisesti kaunaiseksi tyhjästä vastineeksi saamistaan almuista - siinä altruismin hedelmä alastomimmillaan.

Altruistit toteavat periaatteessa sen verran oikein, että elämä on monimutkaista, ja sen takia pyrkivät optimoimaan materiaalisesti mitattavissa olevan hyödyn suhteessa annettuun panokseen - tällä tavoinhan altruismia ihmisille myydään: kympillä koulua kokonaiselle kylälle kuukaudeksi tjsp. Tällä metodilla altruistit ovatkin onnistuneet kasvattamaan väestöräjähdysalueilla väestöongelman moninkertaiseksi ja jopa tuomaan siitä osan kotimaahansa. "Auttajaksi" ryhtyvä ei kohtaa, auta tai edes piittaa pätkääkään materiaalisen avun kohteesta, vaan rehellisesti ilmaisten ainoastaan ostaa itselleen hyvän omantunnon voidakseen sitten unohtaa koko asian muilta osin.  Sillä, onko todellisuudessa annetulla panoksella mitään vaikutusta mihinkään muuhun kuin panoksen antajan egoon, ei ole merkitystä.  Parhaimmillaankin altruismi tuottaa kaivoon kannettua vettä.  Ihminen kun ei elä, eikä opi elämään, vain leivästä ja instituutioista.  Ihminen oppii elämään kanssaan elävien ihmisten kautta.

Konkreettinen, todellinen, auttaminen on kuitenkin vaikeaa; paljon vaikeampaa kuin taskurahastaan luopuminen kerran kuussa.  Jotta ihmistä voisi auttaa, tähän on muodostettava henkilökohtainen suhde ja todella välitettävä siitä, nouseeko tämä jaloilleen.  Se kysyy efforttia, se kysyy aikaa, ja se kysyy kärsimistä toisen puolesta ja tämän kanssa.  Autettava ja auttaja kohtaavat, ryhtyvät yhdessä toteuttamaan yhteistä projektia "saatetaan autettava jaloilleen", eikä tästä alkunsa saanut ihmissuhde välttämättä pääty lainkaan.  Sitä ei voi sijaistaa tuntemattomille, pikkurahalla, saati sitten automatisoida tai toteuttaa puolella perseellä odottaen parempia tuloksia.

Ajattelen itse tätä kirjoitusta kannusteena keskittää oma panos ja voimavarat sekä itsen että lähimmäisten hyvän edistämiseen muodikkaan altruismin tarjoaman sokerihumalan sijaan.  Oikoteitä hyvään, kauniiseen, toteen, tai sen kummemmin onneenkaan, ei ole.  Jos joku yrittää sinulle sellaista tarjota, hän pyrkii huijaamaan sinua, itseään tai molempia.

C. S. Lewis - That Hideous Strength

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa Clive Staples Lewisin That Hideous Strengthistä, ja puhun teoksesta viitaten mieluiten sen kääntämättömään nimeen, koska en ole koskaan kyennyt lukemaan sen suomennosta Piinattu planeetta.  Kyseessä on Lewisin "Charles Williams-romaani", jossa kohdataan nykylukijalle häkellyttävän tutunoloinen instituutti, jonka tarkoitusperät voi lukea suurin piirtein suoraan WEF:n kotisivuilta.  Teos on sen verran profeetallinen, että pidän sitä pääsyynä niin kutsuttuun salaliittoteoreetikkouteeni, joskin jälkimmäinen lähinnä tarkoittaa sitä, että kun tunnistan selvän kuvion, jota ei ole mitään järkisyytä yrittää selitellä pois, sanon sen ääneen.  Kuvio, jonka toteutumista on voinut seurata reaaliajassa, on ollut näkyvillä tarkkanäköisille jo suurin piirtein 80 vuotta sitten.

"Avaruustrilogian osa kolme" - periaatteessa kyllä, mutta THS seisoo kyllä kokonaan omilla tolpillaan.

Kirja itsessään on tarina (omavalintaisesti) lapsettomasta avioparista, joka on ajautumassa erilleen nykymaailmassa varsin tutunoloisista syistä, näiden suunnista kohti edistysmielisen ihmiskunnankehitysinstituutin keihäänkärkeä ja toisaalla puolestaan kohti traditionalistisempaa maailmankuvaa, ja lopulta näiden valintojen seurauksista.  Molemmat päähenkilöt kuvataan sympaattisesti ja ovat moniuloitteisia sisäisten ristiriitojensa kanssa painijoita kuin muutkin ihmiset.  Tarinan edetessä käy ilmi, miten ovelasti ja vaivihkaa pikkusormi menee pirulle, ja minkälaiseen vyyhtiin sillä itsensä sotkee, toisaalta taas myös, miten vaikea sellaisesta on taistella irti.  Lewis itse kuvaa teosta aikuisten saduksi, ja se onkin sitä sen perinteisessä mielessä - eettis-moralistinen varoitus puettuna aikaansa nähden arkisiin puitteisiin.

Lewis tulee teoksessa (kuten myös samaa kysymystä sivuavassa lyhyemmässä esseessä The Abolition of Man) ennustaneeksi nykyisin vallalla olevan transhumanistisen agendan tavalla, jonka jokainen Yuval Noah Hararista koskaan lukenut tunnistaa välittömästi.  Kirjasta löytää proosalliset pastissit lähes kaikista nykyajan nokkaglobalisteista ja instituutti NICE:n kielenkäyttö, laillisuusperiaatteen murskaaminen, (keskenäänkin kilpailevat) agendat ja käytännössä kirjan koko sisältö on kuin satiirinen, kevennetty parodia nykypäivästä missä tahansa länsimaassa.  False flagit, mustan selittäminen valkoiseksi medioiden kautta, aivan kaiken valjastaminen agendan ajamiseen, jopa ei-toivotun aineksen sterilointi "rokotuksilla" tulee kirjassa mainittua.  Samoin sekin, miksi periaatteessa hyvä ihminen voi lähteä mukaan samaan kelkkaan.

Syy, minkä takia kyseinen agenda on tänä päivänä ajankohtainen, on sama kuin aikaisemminkin, koska agenda on täsmälleen sama: pyrkimys irroittautua maailmasta, todellisuudesta ja sen lainalaisuuksista, luoda oma, vaihtoehtoinen todellisuus, jonka kautta eliitti kykenisi sekä välttämään että voittamaan kuoleman ja sitä kautta ikään kuin voittamaan Jumalan tämän omassa pelissä.  Ottaen huomioon nykymaailman geopoliittisen ja moraalisen todellisuuden ja ihmisten vieraantumisen globalistien ohjauksesta en povaa globalistien unelmille korkeaa onnistumistodennäköisyyttä.

That Hideous Strength on kammottava kirja nimenomaan sen takia, että se osuu maaliin; uutta Baabelia rakentavan instituutin painostava, murskaava uhka on nykylukijalle paikoin jopa liian siloiteltu, riippuen hieman lukijan perehtyneisyydestä globalismin kannattajien ekstrakurrikulaareihin, mutta tarkkanäköinen ja vakavasti otettava.  Sadunomaisuutta tarinaan tuo lähinnä sen lopun katarttinen apokalypsi, jonka kautta tilanne ratkeaa.

Kyseessä on kirja, jonka soisin kaikkien hyvän, toden ja kauniin puolella olevien ihmisten lukevan (tai kuuntelevan).  Varoitan mahdollista lukijaa kuitenkin sen verran, että se avaa silmiä todellisuudelle tavalla, jonka jälkeen niitä ei voi enää sulkea.

Mysteerit

Minä pidän siitä, miten paljon maailmassa on asioita, joita en tiedä.  Erityisen paljon pidän siitä, että maailmassa on niin paljon sellaista, mitä ei tiedä kukaan muukaan.  Se ei suuremmin sydäntä lämmitä, että useasti uskomme tietävämme jotakin, mitä emme todellisuudessa tiedä, ja sullomme ajatuksemme ja katsomuksemme pieneen karsinaan, jonka totuudenmukaisuutta emme keksi epäillä.  Karsina kun on järkevä ja meille riittävän hyvin perusteltu.  Se tuo tunteen siitä, että tiedämme, ja tieto on valtaa, ja valta tekee tulevaisuudesta helpomman ja turvallisemman.

Paitsi silloin, kun karsina-ajattelu menee vikaan.

Kuka teki ja mitä?

Mysteereissä kiehtoo se, että vaikkapa jonkin selitystavan hataraksi ja suoranaisesti vääräksi havaitseminen saa ihmettelemään asioita ja maailmaa, vaihtamaan perspektiiviä.  Kun suljettu laatikko räjähtää rikki, huomaa sen ympärillä olevan mahdollisuuksien maailman, joka tarjoaa parempia vastauksia niitä sinnikkäästi etsivälle.  Maailmassa on valtavasti löydettävää ja ilmiöitä, joita luulemme ymmärtävämme, ja olemme väärässä.

Minulle maailmassa on paljon mysteerejä, joita tavan tallaajalle ei ole.  Normaali ihminen ajattelee, että maapallo on pyöreä, ja olen itsekin siihen indoktrinoituna taipuvainen, mutta en tiedä asiaa varmaksi, enkä osaa todistaa sitä suuntaan tai toiseen.  Normaalin ihmisen mukaan maailmankaikkeus on käsittämättömän vanha ja suuri, ja voi ollakin, mutta en tiedä sitä.  Normaali ihminen ajattelee, että kuussa on käyty, itse taas olen asian suhteen hyvin skeptinen.  Normaali ihminen ajattelee, että alkuräjähdykselle ei tarvita alkusyytä ja materialismi on totta.  Itse olen logiikasta pitävänä ihmisenä varma siitä, että normaali ihminen on molemmista näistä asioista väärässä.  Olen avoin suurelle osalle normaalin ihmisen käsityksistä, mutta samaan aikaan tietoinen siitä, että ne voivat olla virheellisiä.

Kun on tietoinen siitä, että asioissa, jotka luulee tietävänsä, voi piillä selittämättömiä, ehkä selittyviäkin, mysteerejä, osaa katsoa maailmaa tietyllä nöyryydellä.  Ihminen luovii jatkuvasti tietyn epävarmuuden vallitessa, ja jostain syystä, mitä tietoisempi ymmärryksensä vähäisyydestä on, sitä kauniimmalta tämä mysteerien täyttämä maailma näyttää.

Miehuus ja naiseus

Yksi ympäröivän todellisuuden kiehtovimmista ilmiöistä on miehuuden ja naiseuden olemassaolo.  Toki tämä ja sen ekspressiot ovat mielenkiintoisia lajikohtaisestikin, mutta keskityn tässä nyt ihmislajin sukupuolijaon hämmästyttävään harmoniaan ja kauneuteen.  Joskus tituleerasin parisuhdetta hämmästyttävimmäksi osoituksesta toimivasta monikulttuurista, kun kaksi fundamentaalisti erilaista, mutta toistaan täydentävää, olentoa kykenee elämään yhdessä hedelmällisesti.  Aina se ei ole helppoa, eikä sen ole tarkoituskaan.  Ihmisenä kasvaminen on poistumista mukavuusalueelta sille alueelle, jossa kykenee kasvamaan henkisesti.

Sukupuoleen syntyminen on sinällään ihmeellinen asia: se on konkreettinen tuomio siinä mielessä, että no niin, näillä korteilla sinun on koko ikäsi pelattava, etkä pääse asiaa karkuun yhtään enempää kuin perintötekijöitäsikään.  Perintötekijöihin on periaatteessa mahdollista varautua, mutta se, tuleeko lapsesta tyttö vai poika, on Herran käsissä.  Moni on varmasti miettinyt, millaista olisi olla toista sukupuolta, mutta tietää myös, ettei sitä voi todellisuudessa koskaan kokea.  Tämä taas on sikäli hienoa, että toisen sukupuolen edustamaa mystiikkaa ei oikein mitenkään voi pestä pois.

Joku joskus sanoi, että naiseksi synnytään, ja mieheksi kasvetaan, mutta näin vanhemmiten on todettava, että siinä on korkeintaan puolet totta.  Jos mies on arvonimi, joka annetaan tietyt kriteerit ja saavutukset täyttävälle miehelle, on oikein, että myös naiselta edellytetään muutakin kuin biologisen funktionsa täyttämistä.  Ehkäpä naisella tämä korkein arvonimi on, ainakin omasta vinkkelistäni, äiti.  Äiti merkitsee paljon enemmän kuin vain synnyttänyt nainen.  Se merkitsee naista, joka omasta halustaan ja vapaaehtoisesti asettaa itsensä elämässään toiselle sijalle lastensa hyväksi ja vaalii näitä miten parhaiten taitaa.  Eikä kukaan vaali lasta paremmin ja hellemmin kuin äiti.

Isä, miehuuden korkein potenssi, on puolestaan se, joka pitää huolen perheensä turvallisuudessa niin pienessä kuin suuressakin mittakaavassa ja huolehtii niin sen materiaalisista tarpeista kuin juurruttamisesta konkreettiseen todellisuuteenkin tarjoamalla lapsilleen oppitunteja myös elämän niistä asioista, joilta rakastavat vanhemmat lapsiaan haluavatkin suojella.

Mies rakentaa talon.  Nainen tekee siitä kodin.  Yhdessä he saavat perheen.  Meillä on etuoikeus olla valtavan sukupolvijatkumon osa; jatkumon, jonka jokainen jäsen on pelannut korteillaan niin paljon oikein, että olemme päässeet maailmaan näyttämään, miten me pelaamme omillamme.

Ymmärrys

Matkani hyvyyden, kauneuden ja totuuden puolella on aikaansaanut minussa ajan kuluessa suuren muutoksen.  Olen ollut uskossa nyt yli tusinan vuotta, ja se on muuttanut perspektiiviäni monilta osin ratkaisevin tavoin, ja olen siitä perinpohjin kiitollinen.  Kaikkein keskeisin muutos on ymmärryksen kasvu, ja tänä päivänä katsoessani maailmaa ja ihmisiä, pystyn ajattelemaan muutakin kuin sitä, mikä näissä muissa oikein on vikana kun eivät näe mitä minä näen.

Olen oppinut vuosien vieriessä yhtä ja toista sekä ihmisten kuin tuonpuoleisistakin motiiveista ja vaikuttimista, ja koska uskon jälkimmäiset yhtä lailla tosiksi kuin ensimmäiset, voin olla rauhassa.  Viime vuosien aikana olen myös todennut voivani luottaa arvostelukykyyni, silloinkin, kun se on joutunut kovalle koetukselle ja näennäistä ylivoimaa vastaan.  Ymmärrän myös sen, minkä takia muut eivät koe, eivätkä voi kokea samoin.  Heitä ja minua ajavat eri tavoitteet, ja minulta kesti pitkään ymmärtää se.

Elämme sikäli mielenkiintoisia aikoja, että jakolinjat, jotka olivat lapsuudessani vielä hyvin sumeita, selkenevät ja jyrkkenevät jatkuvasti, ja jopa kiihtyvää tahtia.  Maailma paljastaa todellisen karvansa sekä hyvässä että pahassa, ja meillä on etuoikeus olla tässä liikkeessä mukana.

Maailman merillä, Herran hallussa.

Joskus etsin elämän tarkoitusta ja kohtasin paljon ihmisiä, joiden mukaan tehtävä on tulla onnelliseksi tai keksiä kunkin elämän tarkoitus itse. Olin itse joskus yksi heistä. Muutamia vuosia vanha satorini elämän tarkoituksesta vaikuttaa kuitenkin nykytapahtumien valossa saavan vindikaationsa: olemme täällä näyttämässä keitä olemme.  Emme valitse sitä, millä korteilla tai missä pöydässä pelaamme, mutta vastaansanomattomasti kerromme itsestämme kaiken sillä, miten niillä pelaamme.  Kristitylle asiassa on vielä sellainen herkullinen lisä, että jos vaikka Herra tietäisikin lopputuloksen etukäteen, me opimme sen matkan aikana itse.

Kaikki oppitunnit eivät ole olleet miellyttäviä, ja jotkut oppimani asiat ovat tuoneet muassaan tuskaa ja murhetta, mutta ainuttakaan niistä en antaisi pois, jos niiden hintana olisi oppimani läksyn menettäminen.  Totuus mihin hintaan hyvänsä on parempi kuin mikään määrä lootusta.

Todellisuus

Yksi asia, mitä arvostan todellisuudessa suhteessa melkeinpä kaikkeen muuhun on, että se on totta.  Nykyään on erittäin helppoa löytää sanataikuutta, jolla ihmiset koettavat muuttaa toistensa perspektiiviä uudelleenmäärittelemällä esimerkiksi keskustelussa käytettävät käsitteet, mikä puolestaan tekee toisinaan keskustelusta yksien asioiden tiimoilta tuskastuttavaa, toisten taas likipitäen mahdotonta. Todellisuus taas on se, mikä ei piittaa käytetyistä sanoista, muodista tai edes kielestä tuon taivaallista.  Se on, eikä mikään määrä keplottelua muuta sitä miksikään.  Kristitty puolestaan muistaa, että on vain yksi, jonka Sana muokkaa maailmaa.

Todellisuus on järkeenkäypää ja se selittää asioita.  Joku joskus sanoi, että totuus on mikä tahansa asia, mikä tekee tulevaisuudesta vähemmän yllättävää, ja koen, että parhaimmillaan kielenkäyttö ja todellisuus kohtaavat tällä tavalla.  Mitä todenmukaisempaa puhe on, sitä hyödyllisempää ja ymmärrettävämpää se tapaa olla.  Mitä enemmän jokin taho yrittää uudelleenmääritellä tai kieltää kielestä löytyvää ilmaisua, sitä todennäköisemmin kyseinen taho yrittää pettää tai harhauttaa kuulijansa.  Tästä erikoinen poikkeus ovat kiroilun kieltävät kohteliaisuussäännöt - sitä pidemmälle menevät, "poliittiset" kohteliaisuussäännöt, ovatkin sitten sitä itseään.

Olen siihen pyrkinyt aina tavalla tai toisella, joskin on todettava, että kun sitä on tehnyt retoriikkaa käyttäen, on osa kirjaimellisesti asioita lukevista närkästynyt.  Sitten taas aristotelista dialektiikkaa käyttää, pelkkää retoriikkaa ymmärtävät putoavat kärryiltä.  Kaikkia ei voi miellyttää, mutta viisas valitsee käyttämänsä kielen sen mukaisesti, mitä kuulijakunta ymmärtää.  Joissakin tilanteissa sen voi valita; aina ei voi.

Minä arvostan todellisuutta siksi, että se on läpikotaisin rehellistä: satakiloinen levytanko painaa sata kiloa, vaikka sitä nimittäisi höyheneksi.  Tästä syystä ihmiset ovat maaseudulla usein täysjärkisempiä kuin kaupunkien keskellä: he ovat tekemisissä todellisuuden kanssa.  Siellä synnytään, kuollaan, tapetaan, viljellään, ja kaikki tapahtuu todellisuudessa ja todellisuuden ehdoilla.