Olavi Paavolainen: Kolmannen valtakunnan vieraana

Muistan, kuinka eräänä iltana Dichterhausissa Gunnar Gunnarsson sanoi: "Missään Euroopan maassa ei matkailijaa hänen ylittäessään rajan kohtaa sellainen rauhallisuuden tuntu kuin Saksassa." Gunnarsson oli täysin oikeassa. Saksassa on rauha, tyyneys, voima.

Sillä se on tehnyt päätöksensä.

Kolmannen valtakunnan vieraana tuli kaverin suosituksesta lukulistalleni, ja olen vilpittömän iloinen siitä, että tuli.  En tiennyt juurikaan mitä odottaa; Paavolainen ei kirjoittaessaan tiennyt mitä tuleman piti ja pitäytyi tiukasti siinä, mitä näki ja koki, ja myös nimesi teoksensa siinä mielessä sattuvasti, että hän ei kirjoita siinä pelkästään kansallissosialismista eikä pyri sen enempää ihannoimaan kuin kritisoimaankaan näkemäänsä, vaan kirjoittaa todellakin vieraana, ulkopuolelta.  Hän kyllä tulee kirjoittaneeksi näkemänsä niin hyvässä kuin pahassa, mutta ennakkoluulottomasti.

Paavolainen valottaa näkemäänsä värikkäästi ja silti liioittelematta, eikä säästele sanojaan sen enempää ymmärtäessään ja tulkitessaan näkemäänsä kuin esittäessään sitä kohtaan kritiikkiäkään.  Lukija tavoittaa elävästi Paavolaisen kokemukset niin kirjailijakartanossa kuin Nürnbergin massiivisessa sotilasparaatissakin, ja tämän huomiot ovat elämysten välittämisen ohella myös analyyttisiä ja kaukokatseisia: Erinomaiset, tarkat huomiot niin kansallissosialismin kuin bolsevisminkin uskonnollisuudesta, anti-intellektualismista ja vääjäämättömästä kohtalostakin tekevät vaikutuksen.  Kansallissosialismi sitten aikanaan kohtasi tiensä pään, vaikka Paavolaisen kuvaus selittää hyvin senkin, minkä takia sen haamu on jäänyt häämöttämään eurooppalaisten kulttuuriseen periferiaan jonakin ainutlaatuisena ja alkuvoimaisena virheineen kaikkineen.  Merkittävää on kuitenkin myös huomio bolshevismin uskonnollisesta luonteesta - se on kokonainen maailmankatsomus sekin.

Kirja onnistuu myös rehellisesti ja vastaansanomattomasti osoittamaan sen, ettei kansallissosialismi ollut millään tasolla kristillistä - ei moraalisesti sen enempää kuin teologisestikaan.  Se oli oma maailmankatsomuksensa ja sellaisena nojasi kokonaan toisiin tukipilareihin, jotka olivat kokonaan kristinuskon vastaisia.

Teos tuo esiin paitsi kansallissosialistisen yhteiskunnan heikkoudet, myös sen massiiviset ja kiistattomat ansiot niin kansankokonaisuuden, sen terveyden kuin yhtenäisyydenkin saralla.  Alituiseen nykynuoria näkevänä en voi kuin ihastella Arbeitsdienstiä suorittavien nuorten kuntoa, luonteenlujuutta, yhteishenkeä ja yleispätevää tervehenkisyyttä, joka tuo elävästi mieleen 1900-luvun version Spartasta, joka ei nojannut heloottiorjuuteen, vaan itsekkyyden kieltävään ja autoritaariseen yhteisöllisyyteen, vaativaan, mutta palkitsevaan.

Modernistina Paavolaisella on paljonkin - ja sattuvaa - sanottavaa kolmannesta valtakunnasta, etenkin sen suhtautumisesta naisväkeensä.  Hänkin näkee valtavan määrän paralleeleja Spartaan, mutta tuntemattomaksi jääneestä syystä tuntuu pitävän äitiyttä naisen arvoa alentavana tekijänä, mistä tervettä maailmankatsomusta edustavan ihmisen on vaikea olla samaa mieltä.  Muuten miehen kritiikki karua kasvatussysteemiä kohtaan enimmäkseen osuu.

Olavi Paavolaisen kirjoitustyyli on hämmästyttävä, sillä se yllättää lukijansa olematta teennäinen.  Miehen tekstiä lukiessa ei ollenkaan yllätä, että kaveri oli Tulenkantajien nokkamies - kielellinen taituruutensa oli jotain, mihin ei edes Waltari yltänyt mielestäni koskaan (myönnettävä toki on, että paljon on Waltariakin lukematta). En lainkaan ihmettele sitä, että ilmestyessään teos oli tapaus; luen kirjaa yli 80 vuotta sen ajankohtaisuuden jälkeen, ja se tekee silti vaikutuksen.

Teos on ehdottomasti lukemisen arvoinen.  Lainaamani laitoksen kansiin oli lisätty myös Juhlien jälkeen -niminen kansallissosialismia käsittelevä esseekokoelma, joka jäi lukematta, kun allekirjoittanut törmäsi sen johdannossa holokausmiin.  Paavolaisen kirjasta tekee tarkkanäköisen, kiinnostavan ja erityisen ansiokkaan nykylukijalle nimenomaan se, ettei se typistä koko silloista Saksaa pelkäksi juutalaisvainolandiaksi.

Mysteerit

Minä pidän siitä, miten paljon maailmassa on asioita, joita en tiedä.  Erityisen paljon pidän siitä, että maailmassa on niin paljon sellaista, mitä ei tiedä kukaan muukaan.  Se ei suuremmin sydäntä lämmitä, että useasti uskomme tietävämme jotakin, mitä emme todellisuudessa tiedä, ja sullomme ajatuksemme ja katsomuksemme pieneen karsinaan, jonka totuudenmukaisuutta emme keksi epäillä.  Karsina kun on järkevä ja meille riittävän hyvin perusteltu.  Se tuo tunteen siitä, että tiedämme, ja tieto on valtaa, ja valta tekee tulevaisuudesta helpomman ja turvallisemman.

Paitsi silloin, kun karsina-ajattelu menee vikaan.

Kuka teki ja mitä?

Mysteereissä kiehtoo se, että vaikkapa jonkin selitystavan hataraksi ja suoranaisesti vääräksi havaitseminen saa ihmettelemään asioita ja maailmaa, vaihtamaan perspektiiviä.  Kun suljettu laatikko räjähtää rikki, huomaa sen ympärillä olevan mahdollisuuksien maailman, joka tarjoaa parempia vastauksia niitä sinnikkäästi etsivälle.  Maailmassa on valtavasti löydettävää ja ilmiöitä, joita luulemme ymmärtävämme, ja olemme väärässä.

Minulle maailmassa on paljon mysteerejä, joita tavan tallaajalle ei ole.  Normaali ihminen ajattelee, että maapallo on pyöreä, ja olen itsekin siihen indoktrinoituna taipuvainen, mutta en tiedä asiaa varmaksi, enkä osaa todistaa sitä suuntaan tai toiseen.  Normaalin ihmisen mukaan maailmankaikkeus on käsittämättömän vanha ja suuri, ja voi ollakin, mutta en tiedä sitä.  Normaali ihminen ajattelee, että kuussa on käyty, itse taas olen asian suhteen hyvin skeptinen.  Normaali ihminen ajattelee, että alkuräjähdykselle ei tarvita alkusyytä ja materialismi on totta.  Itse olen logiikasta pitävänä ihmisenä varma siitä, että normaali ihminen on molemmista näistä asioista väärässä.  Olen avoin suurelle osalle normaalin ihmisen käsityksistä, mutta samaan aikaan tietoinen siitä, että ne voivat olla virheellisiä.

Kun on tietoinen siitä, että asioissa, jotka luulee tietävänsä, voi piillä selittämättömiä, ehkä selittyviäkin, mysteerejä, osaa katsoa maailmaa tietyllä nöyryydellä.  Ihminen luovii jatkuvasti tietyn epävarmuuden vallitessa, ja jostain syystä, mitä tietoisempi ymmärryksensä vähäisyydestä on, sitä kauniimmalta tämä mysteerien täyttämä maailma näyttää.

Ryookan - Huoletta ja hölmönä

Maailmassa elää ihmislaji,

jolle toiset eivät merkitse mitään.

He toimivat vain oman harkintansa mukaan

ja aiheuttavat harmia minne menevätkin.

Jos heitä moittii, siitä ei ole hyötyä,

jos neuvoo, he eivät ota opikseen.

Heidän mielestään on hyvä olla ottamatta opikseen,

miksi he suunnittelevat omaa tuhoaan?

Luin zeniläisen munkin Ryookanin runokokoelman.  Se oli mehevä ja nimestään Huoletta ja hölmönä huolimatta kattoi inhimillisen kokemuksen kirjoa monilta muiltakin kanteilta.  Huolettomuusrunojen lisäksi teoksesta löytyi viisausrunoutta, kaipuun, murheen ja yksinäisyyden ilmaisuja ja paljon muuta.  Zeniläisyys oli näissä vahvasti läsnä, vaikka Ryookan ei itseään järin oppineena pitänytkään.

Opus alkaa kääntäjän johdannolla ja sen lopussa on selitys- ja henkilöhakemisto avaamassa länsimaalaisittain vähemmän tunnettuja käsitteitä.

Kristityltä kantilta teosta oli myös sikäli hauska lukea, että paikoitellen mainitun Buddhan olisi useassa kohtaa voinut korvata Herralla, eikä tekstin sävy sen enempää kuin sanomakaan olisi muuttunut miksikään.  Toisaalta taas oli paljon kohtia, joissa buddhalaisuus oli selkeässä kontrastissa allekirjoittaneen uskon kanssa.

Teoksen päättää lista asioista, joita pitää varoa, ja on myönnettävä, että on tullut varottua niitä vähemmän kuin olisi toisinaan ollut syytä.  Siitä on hyvä ottaa opiksi.  Otsikon alle lainaamani runo on tarkkanäköinen peili ihmistyypille, jonka toilauksia olen koko ikäni ihmetellyt.