Kristillinen nationalismi

 Olen yhtäältä hämmästynyt siitä, miten väärin otsikon käsitteen voi ymmärtää, toisaalta taas siinä mielessä en, että tiedän, miten valtava määrä internetissä on antikristillisiä kirjoittajia, jotka talmudisoivat minkä tahansa käsitteen mielensä mukaiseksi voidakseen hyökätä kristittyjä vastaan.  Koskapa ymmärrän käsitteen mainiosti ja jotkut saattavat olla asian suhteen vielä eksyksissä yllä mainitusta syystä, voin olla avuksi.

Ensin lienee määriteltävä nationalismi.  Sana tulee latinan kielen syntymää tarkoittavasta sanasta natio.  Implikaatio on, että kansaan synnytään sen jäsenten jälkeläiseksi.  Kansaan ei voi myöhemmin liittyä sen enempää avioliiton, omien mieltymysten kuin paperinkaan voimalla.  Mitä puoli- neljäsosa- ynnämuuverisiin tulee, heidän kohdallaan kyse on ensisijaisesti siitä, minkä kansan jäsenenä he tulevat hyväksytyiksi.  Valitettavan usein heidän saamansa vastaus on "ei kummankaan", mikä ymmärrettävästi aiheuttaa massiivisia identiteettiongelmia vanhempiensa lyhytnäköisyyden takia.

Toisena on syytä todeta, mitä kristillinen tarkoittaa.  Se tarkoittaa "kristinuskon mukaista".  Raamattu on täynnä varoituksia ja kieltoja, jotka koskevat kansojen keskenään sekoittamista, kuten myös tarjoaa melkoisen määrän käytännön esimerkkejä siitä, mitä tapahtuu, kun näin mennään tekemään.

Näin ollen ja molemmat käsitteet yhdessä kristillinen nationalismi ei tarkoita uutta kansojen sillisalaatista muodostuvaa kansakuntaa, joka koostuisi kristityistä, vaan  pyrkimystä kohti erillisiä ja itsenäisiä kansakuntia, jotka elävät kristilliseen tapaan, tunnustaen sanoissa ja teoissa Jeesuksen herrakseen.

Maailmassa on myös tahoja, jotka pyrkivät kansakuntien yhdistämiseen yhden hallinnon alle, ja näitä tahoja on ollut Baabelin tornin rakennusyrityksestä alkaen.  Kutsui näitä farisealaisiksi, globalisteiksi, kansainvälisiksi juutalaisiksi hännystelijöineen tai satanisteiksi, kaikki nämä ovat saman hengen orjia, ja se sama henki yritti ostaa Jeesuksen puolelleen tarjoamalla tälle koko maailmaa.  Näille orjilleen on toki riittänyt merkittävästi pienempi pala kakusta.

Takapajuisuuden hyvät puolet

 

Tästähän voisi vaikka ymmärtää jotakin.

Kansan kiirastuli

Paikoitellen tuntuu siltä, että eurooppalaisia kansoja poltetaan alituiseen jonkinasteisessa kiirastulessa - kuin jalostamaan ja korventamaan esille ne, jotka kykenevät asettumaan yleistä hulluutta, vastuuttomuutta, kestämättömiä ratkaisuja ja muuta pahuutta vastaan terveen itsetunnon, itsesuojeluvaiston ja elämän puolesta.  Euroopan, ja omalla tavallaan erityisesti Suomen, kansat ovat kokeneet tällaista tietynlaista karsintaa lähestulkoon koko olemassaolonsa ajan.  Karsinta muuttaa jatkuvasti muotoaan, toisaalta taas toistuu muistuttamassa, että jokainen henkinen voitto tulee voittaa yhä uudestaan, jottei se unohdu.

Tulikokeita on ollut viime vuosina kiihtyvään tahtiin, ja painopistekin siirtyy yhä suuremmalta osin petollisten poliitikkojen luotsaamalta makrotasolta yksilötasolle, jossa kukin pääsee näyttämään kuka on, hyvin konkreettisten valintojen kautta.  Nämä valinnat vaikuttavat, eivät vain materiaalisilla seurauksillaan, vaan myös sillä tavoin, että ne paljastavat meille ja muille ne osat sielustamme, joista me ja muut emme välttämättä olleet edes tietoisia.

En voi olla ajattelematta, että näistä kaikista kansaamme ja yksilöitä, joista se koostuu, kohtaavista ongelmista ei voisi lopulta seurata jotakin hyvää, vähän samaan tapaan kuin Nietzsche aikoinaan ilmaisi, että se, mikä ei tapa, vahvistaa.  Toki olemme huomanneet, että nämä tulikokeet eivät välttämättä tapa, vaan rampauttavat, tekevät mahoksi tai sairaaksi, uhkaavat hävittää koko kansan maailmasta sekä kulttuurina että geneettisenä tekijänä, eli siltä osin nietu ei aivan maaliin osunutkaan.  Mieleeni kuitenkin nousee se kysymys, että mitäpä jos tällä koko touhulla onkin jokin tarkoitus?

C. S. Lewis kirjoitti aikoinaan suurin piirtein niin, että tilaa olla valitsematta puolensa on joka päivä vähemmän.  Nämä viime aikoina lisääntyneet tulikokeet vahvistavat näkemystäni sanotun paikkansapitävyydestä, ja samalla tekevät selväksi, että kuilu puolten välillä syvenee ja erkanee jatkuvasti. Hyvyyden, totuuden ja kauneuden puolestapuhujat tekevät asioita, jotka heijastavat heidän hyveitään joka päivä, kun taas pahuuden, valheen ja rumuuden kannattajat vaikuttavat todella valinnoillaan tekevän tietoisesti asioita, jotka estävät edes muistamasta kolmen ensimmäisen olemassaoloa.  Yhdet arvot ruokkivat elämää, voimaa ja pyrkimystä parempaan, jälkimmäiset puolestaan johtavat heikkouteen, sairauteen, mielikuvitukseen lähinnä standardien alittamisen saralla ja lopulta hedelmättömään kuolemaan.

Jäljelle jäävät tulikokeista selvinneet, jotka sitten lapsilleenkin hyvää, totta ja kaunista opettavina perivät maan viimeistään sitten, kun sen vääryydellä itselleen keplotelleet sortuvat todellisuuden viimein saadessa heidät kiinni.  Siitä on tuleva uusi kultainen aika, ja sitä on hyvä odottaa näinä kaoottisina ja rankkoina aikoina.

C. S. Lewis - That Hideous Strength

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa Clive Staples Lewisin That Hideous Strengthistä, ja puhun teoksesta viitaten mieluiten sen kääntämättömään nimeen, koska en ole koskaan kyennyt lukemaan sen suomennosta Piinattu planeetta.  Kyseessä on Lewisin "Charles Williams-romaani", jossa kohdataan nykylukijalle häkellyttävän tutunoloinen instituutti, jonka tarkoitusperät voi lukea suurin piirtein suoraan WEF:n kotisivuilta.  Teos on sen verran profeetallinen, että pidän sitä pääsyynä niin kutsuttuun salaliittoteoreetikkouteeni, joskin jälkimmäinen lähinnä tarkoittaa sitä, että kun tunnistan selvän kuvion, jota ei ole mitään järkisyytä yrittää selitellä pois, sanon sen ääneen.  Kuvio, jonka toteutumista on voinut seurata reaaliajassa, on ollut näkyvillä tarkkanäköisille jo suurin piirtein 80 vuotta sitten.

"Avaruustrilogian osa kolme" - periaatteessa kyllä, mutta THS seisoo kyllä kokonaan omilla tolpillaan.

Kirja itsessään on tarina (omavalintaisesti) lapsettomasta avioparista, joka on ajautumassa erilleen nykymaailmassa varsin tutunoloisista syistä, näiden suunnista kohti edistysmielisen ihmiskunnankehitysinstituutin keihäänkärkeä ja toisaalla puolestaan kohti traditionalistisempaa maailmankuvaa, ja lopulta näiden valintojen seurauksista.  Molemmat päähenkilöt kuvataan sympaattisesti ja ovat moniuloitteisia sisäisten ristiriitojensa kanssa painijoita kuin muutkin ihmiset.  Tarinan edetessä käy ilmi, miten ovelasti ja vaivihkaa pikkusormi menee pirulle, ja minkälaiseen vyyhtiin sillä itsensä sotkee, toisaalta taas myös, miten vaikea sellaisesta on taistella irti.  Lewis itse kuvaa teosta aikuisten saduksi, ja se onkin sitä sen perinteisessä mielessä - eettis-moralistinen varoitus puettuna aikaansa nähden arkisiin puitteisiin.

Lewis tulee teoksessa (kuten myös samaa kysymystä sivuavassa lyhyemmässä esseessä The Abolition of Man) ennustaneeksi nykyisin vallalla olevan transhumanistisen agendan tavalla, jonka jokainen Yuval Noah Hararista koskaan lukenut tunnistaa välittömästi.  Kirjasta löytää proosalliset pastissit lähes kaikista nykyajan nokkaglobalisteista ja instituutti NICE:n kielenkäyttö, laillisuusperiaatteen murskaaminen, (keskenäänkin kilpailevat) agendat ja käytännössä kirjan koko sisältö on kuin satiirinen, kevennetty parodia nykypäivästä missä tahansa länsimaassa.  False flagit, mustan selittäminen valkoiseksi medioiden kautta, aivan kaiken valjastaminen agendan ajamiseen, jopa ei-toivotun aineksen sterilointi "rokotuksilla" tulee kirjassa mainittua.  Samoin sekin, miksi periaatteessa hyvä ihminen voi lähteä mukaan samaan kelkkaan.

Syy, minkä takia kyseinen agenda on tänä päivänä ajankohtainen, on sama kuin aikaisemminkin, koska agenda on täsmälleen sama: pyrkimys irroittautua maailmasta, todellisuudesta ja sen lainalaisuuksista, luoda oma, vaihtoehtoinen todellisuus, jonka kautta eliitti kykenisi sekä välttämään että voittamaan kuoleman ja sitä kautta ikään kuin voittamaan Jumalan tämän omassa pelissä.  Ottaen huomioon nykymaailman geopoliittisen ja moraalisen todellisuuden ja ihmisten vieraantumisen globalistien ohjauksesta en povaa globalistien unelmille korkeaa onnistumistodennäköisyyttä.

That Hideous Strength on kammottava kirja nimenomaan sen takia, että se osuu maaliin; uutta Baabelia rakentavan instituutin painostava, murskaava uhka on nykylukijalle paikoin jopa liian siloiteltu, riippuen hieman lukijan perehtyneisyydestä globalismin kannattajien ekstrakurrikulaareihin, mutta tarkkanäköinen ja vakavasti otettava.  Sadunomaisuutta tarinaan tuo lähinnä sen lopun katarttinen apokalypsi, jonka kautta tilanne ratkeaa.

Kyseessä on kirja, jonka soisin kaikkien hyvän, toden ja kauniin puolella olevien ihmisten lukevan (tai kuuntelevan).  Varoitan mahdollista lukijaa kuitenkin sen verran, että se avaa silmiä todellisuudelle tavalla, jonka jälkeen niitä ei voi enää sulkea.

Mysteerit

Minä pidän siitä, miten paljon maailmassa on asioita, joita en tiedä.  Erityisen paljon pidän siitä, että maailmassa on niin paljon sellaista, mitä ei tiedä kukaan muukaan.  Se ei suuremmin sydäntä lämmitä, että useasti uskomme tietävämme jotakin, mitä emme todellisuudessa tiedä, ja sullomme ajatuksemme ja katsomuksemme pieneen karsinaan, jonka totuudenmukaisuutta emme keksi epäillä.  Karsina kun on järkevä ja meille riittävän hyvin perusteltu.  Se tuo tunteen siitä, että tiedämme, ja tieto on valtaa, ja valta tekee tulevaisuudesta helpomman ja turvallisemman.

Paitsi silloin, kun karsina-ajattelu menee vikaan.

Kuka teki ja mitä?

Mysteereissä kiehtoo se, että vaikkapa jonkin selitystavan hataraksi ja suoranaisesti vääräksi havaitseminen saa ihmettelemään asioita ja maailmaa, vaihtamaan perspektiiviä.  Kun suljettu laatikko räjähtää rikki, huomaa sen ympärillä olevan mahdollisuuksien maailman, joka tarjoaa parempia vastauksia niitä sinnikkäästi etsivälle.  Maailmassa on valtavasti löydettävää ja ilmiöitä, joita luulemme ymmärtävämme, ja olemme väärässä.

Minulle maailmassa on paljon mysteerejä, joita tavan tallaajalle ei ole.  Normaali ihminen ajattelee, että maapallo on pyöreä, ja olen itsekin siihen indoktrinoituna taipuvainen, mutta en tiedä asiaa varmaksi, enkä osaa todistaa sitä suuntaan tai toiseen.  Normaalin ihmisen mukaan maailmankaikkeus on käsittämättömän vanha ja suuri, ja voi ollakin, mutta en tiedä sitä.  Normaali ihminen ajattelee, että kuussa on käyty, itse taas olen asian suhteen hyvin skeptinen.  Normaali ihminen ajattelee, että alkuräjähdykselle ei tarvita alkusyytä ja materialismi on totta.  Itse olen logiikasta pitävänä ihmisenä varma siitä, että normaali ihminen on molemmista näistä asioista väärässä.  Olen avoin suurelle osalle normaalin ihmisen käsityksistä, mutta samaan aikaan tietoinen siitä, että ne voivat olla virheellisiä.

Kun on tietoinen siitä, että asioissa, jotka luulee tietävänsä, voi piillä selittämättömiä, ehkä selittyviäkin, mysteerejä, osaa katsoa maailmaa tietyllä nöyryydellä.  Ihminen luovii jatkuvasti tietyn epävarmuuden vallitessa, ja jostain syystä, mitä tietoisempi ymmärryksensä vähäisyydestä on, sitä kauniimmalta tämä mysteerien täyttämä maailma näyttää.

Miehuus ja naiseus

Yksi ympäröivän todellisuuden kiehtovimmista ilmiöistä on miehuuden ja naiseuden olemassaolo.  Toki tämä ja sen ekspressiot ovat mielenkiintoisia lajikohtaisestikin, mutta keskityn tässä nyt ihmislajin sukupuolijaon hämmästyttävään harmoniaan ja kauneuteen.  Joskus tituleerasin parisuhdetta hämmästyttävimmäksi osoituksesta toimivasta monikulttuurista, kun kaksi fundamentaalisti erilaista, mutta toistaan täydentävää, olentoa kykenee elämään yhdessä hedelmällisesti.  Aina se ei ole helppoa, eikä sen ole tarkoituskaan.  Ihmisenä kasvaminen on poistumista mukavuusalueelta sille alueelle, jossa kykenee kasvamaan henkisesti.

Sukupuoleen syntyminen on sinällään ihmeellinen asia: se on konkreettinen tuomio siinä mielessä, että no niin, näillä korteilla sinun on koko ikäsi pelattava, etkä pääse asiaa karkuun yhtään enempää kuin perintötekijöitäsikään.  Perintötekijöihin on periaatteessa mahdollista varautua, mutta se, tuleeko lapsesta tyttö vai poika, on Herran käsissä.  Moni on varmasti miettinyt, millaista olisi olla toista sukupuolta, mutta tietää myös, ettei sitä voi todellisuudessa koskaan kokea.  Tämä taas on sikäli hienoa, että toisen sukupuolen edustamaa mystiikkaa ei oikein mitenkään voi pestä pois.

Joku joskus sanoi, että naiseksi synnytään, ja mieheksi kasvetaan, mutta näin vanhemmiten on todettava, että siinä on korkeintaan puolet totta.  Jos mies on arvonimi, joka annetaan tietyt kriteerit ja saavutukset täyttävälle miehelle, on oikein, että myös naiselta edellytetään muutakin kuin biologisen funktionsa täyttämistä.  Ehkäpä naisella tämä korkein arvonimi on, ainakin omasta vinkkelistäni, äiti.  Äiti merkitsee paljon enemmän kuin vain synnyttänyt nainen.  Se merkitsee naista, joka omasta halustaan ja vapaaehtoisesti asettaa itsensä elämässään toiselle sijalle lastensa hyväksi ja vaalii näitä miten parhaiten taitaa.  Eikä kukaan vaali lasta paremmin ja hellemmin kuin äiti.

Isä, miehuuden korkein potenssi, on puolestaan se, joka pitää huolen perheensä turvallisuudessa niin pienessä kuin suuressakin mittakaavassa ja huolehtii niin sen materiaalisista tarpeista kuin juurruttamisesta konkreettiseen todellisuuteenkin tarjoamalla lapsilleen oppitunteja myös elämän niistä asioista, joilta rakastavat vanhemmat lapsiaan haluavatkin suojella.

Mies rakentaa talon.  Nainen tekee siitä kodin.  Yhdessä he saavat perheen.  Meillä on etuoikeus olla valtavan sukupolvijatkumon osa; jatkumon, jonka jokainen jäsen on pelannut korteillaan niin paljon oikein, että olemme päässeet maailmaan näyttämään, miten me pelaamme omillamme.

Ernest Hemingway - Afrikan vihreät kunnaat

Yrityksistä huolimatta en osaa olla varsinainen Hemingway-fani.  Noin periaatteessa on hienoa lukea kaverista, joka laillani pitää miehuutta ja miehisiä asioita arvossa, toisaalta taas sellainen tietty poseeraus- ja rehentelyntarve kertovat omaa, vähemmän mieleistä, kieltään.  On outoa lukea kaverista, jonka silmä on samaan aikaan tavattoman tarkka ja herkkä ihmistuntija, joka seuraavassa hetkessä posettaa samaan tapaan epäuskottavasti kuin Vin Diesel käytännössä jokaisessa leffassaan.

Afrikan vihreissä kunnaissa Hemingway kertoo ilmeisesti enimmäkseen tosikertomuksen safarireissusta vaimonsa, jonkin sortin oppi-isänsä ja erinäisten afrikkalaisten ja afrikaanerien kanssa jossakin päin ilmeisimmin Afrikan sarvea, joskaan juuri sen tarkemmin en maantiedettä muista mainitun.

Maisemia kuvataan paljon ja elävästi, vastaavasti Hemingwayn arvostus myös saaliseläimiään (ja muita eläväisiä) kohtaan on käsinkosketeltavaa.  Tarina etenee kohti periaatteessa arvattavaa kliimaksiaan kohtaan, mutta tarjoaa yllätysten lisäksi useita ansiokkaita ja terävänäköisiä huomioita kanssatallustajista ja erityisesti kirjalliset muistelot erään valkoisen kaverin kanssa ovat alusta loppuun mehukkaita - on sääli, että niiden osuus kirjasta on niinkin pieni kuin on.

Valitsin kirjan elämysmatkaksi siihen Afrikkaan, jota minun aikanani ei enää ollut olemassa, ja sain aika pitkälle juuri sitä mitä halusinkin.  Jos haluaa lähteä sille reissulle, on kirja kelpo luettavaa, mutta jos etsii oikeasti korkealuokkaista Hemingwayn kirjoittamaa proosaa, suuntaisin jonkin toisen teoksen ääreen.

Isänmaa

Minä rakastan Suomea ja suomalaisia.  Jos kohta hallintonsa on mitä on, en osaa olla erottamatta kansaa ja kulloinkin sen nimellisessä keskiössä toikkaroivia toisistaan.  Minun silmissäni suomalaiset eivät ole hallintonsa, eikä hallintonsa ole kansansa näköistä, eikä siis ensin mainitun törttöily vaikuta isänmaanrakkauteeni millään lailla.  Uskon tämän itse asiassa suorastaan välttämättömäksi osaksi isänmaanrakkautta.  Ja koska ymmärrän rakkauden hyvän tekemisenä toisille, kannatan kaikkea, minkä uskon olevan suomalaisille hyväksi, ja vastustan kaikkea, minkä koen heille haitalliseksi.  Toisinaan tämä saa jonkun kanssaihmiseni hämmästelemään esittämiäni kantoja, mutta se on odotettavissa: suuresta enemmistöstä harva kykenee ymmärtämään kantojani, joten olisi erikoista odottaa heiltä samanmielisyyttä.

Kyllä se vaan on kaunis Seurasaarikin.

Maamme fyysisenä paikkana on minulle myös tärkeä: sen lukuisat, mökkien reunustamat järvet, valtavat metsät, pellot, kotieläimet, kaikkialle jatkuva suuri tila, ja toisaalta taas vanhempi kaupunkiarkkitehtuuri tuovat silmiini paikan, jollaista en toista maailmasta tiedä.  Se ei ehkä ole suurin ja uljain kaikista maista, mutta se on niistä suomalaisin: se on minun kotini, enkä vaihtaisi sitä muiden maiden rikkauksiin, olivat ne mitä laatua hyvänsä, ja vaikka monia muita maita ja kansoja valtavasti arvostankin.

Suomen kielellinen ja kirjallinen perintö on myös rikasta, ja 1800-luvun suomalaisromantikoiden miehekäs proosa, erityisesti Välskärin kertomuksissa, vetoaa allekirjoittaneen tunteisiin siitäkin huolimatta, että käsittelee pelkästään Ruotsin vallan aikaa.  Siinäkin suomalaiset esiintyvät kuitenkin selvästi suomalaisina, ja vaikka arvopohjansa on nykylukijalle helposti vieras, sen omaleimainen suoraselkäisyys ja kunniantunto ovat silti jotain, mikä kaikissa meissä sisimmässä asuu.  Puhun todennäköisesti joistakin lukemistani kirjoista tässä blogissa erikseen, joten jätän pidemmät puheet niihin postauksiin.

Jos kohta kykyni arvostaa musikaalista kauneutta on erityisesti nykymusiikin suhteen rajallista, varsinkin suomalaisille perinteisessä iskelmän muodossa, on todettava, että kotimainen metallimusiikki ja klassinen maittavat allekirjoittaneelle suuresti.  Aikoinaan turmelin estetiikantajuani opettelemalla kuuntelemaan (ja tekemään) black metallia, eikä arvostus tätä normaali-ihmisen korvia runtelevaa rienaa kohtaan ole päässyt kaikkoamaan edes uskoontulon myötä - joskin jotkut kappaleet jäävät nykyisin välistä ihan puhtaasti sanoituksellisista syistä.  Kuitenkin on sanottava, että ymmärrän mainiosti sen, minkä takia kielemme sana sankari tulee ruotsinkielisestä laulajaa tarkoittavasta sanasta: laulu, tai ainakin sointi, asuu sydämissämme.

Ehkä kuitenkin se keskeisin ja tärkein syy isänmaanrakkauteeni on se, että Suomi on ainutlaatuisen kansani ainutlaatuinen koti ja ainoa paikka koko maailmassa, joka meillä on oikeus ja velvollisuus pitää sellaisena, että suomalaisella on siellä hyvä olla.  On toki totta, että jotkut laiminlyövät ja sabotoivat tätä velvollisuutta ymmärtämättömyyttään tai vääryyttään, mutta se, mihin kukin kykenemme, on kantaa vastuu maamme ja kansamme asiasta omalta osaltamme ja tarjota jälkipolville yhtä lailla rakas ja arvokas maa kuin millaisen omaksi ristiksemme saimme.