Miehuus ja naiseus

Yksi ympäröivän todellisuuden kiehtovimmista ilmiöistä on miehuuden ja naiseuden olemassaolo.  Toki tämä ja sen ekspressiot ovat mielenkiintoisia lajikohtaisestikin, mutta keskityn tässä nyt ihmislajin sukupuolijaon hämmästyttävään harmoniaan ja kauneuteen.  Joskus tituleerasin parisuhdetta hämmästyttävimmäksi osoituksesta toimivasta monikulttuurista, kun kaksi fundamentaalisti erilaista, mutta toistaan täydentävää, olentoa kykenee elämään yhdessä hedelmällisesti.  Aina se ei ole helppoa, eikä sen ole tarkoituskaan.  Ihmisenä kasvaminen on poistumista mukavuusalueelta sille alueelle, jossa kykenee kasvamaan henkisesti.

Sukupuoleen syntyminen on sinällään ihmeellinen asia: se on konkreettinen tuomio siinä mielessä, että no niin, näillä korteilla sinun on koko ikäsi pelattava, etkä pääse asiaa karkuun yhtään enempää kuin perintötekijöitäsikään.  Perintötekijöihin on periaatteessa mahdollista varautua, mutta se, tuleeko lapsesta tyttö vai poika, on Herran käsissä.  Moni on varmasti miettinyt, millaista olisi olla toista sukupuolta, mutta tietää myös, ettei sitä voi todellisuudessa koskaan kokea.  Tämä taas on sikäli hienoa, että toisen sukupuolen edustamaa mystiikkaa ei oikein mitenkään voi pestä pois.

Joku joskus sanoi, että naiseksi synnytään, ja mieheksi kasvetaan, mutta näin vanhemmiten on todettava, että siinä on korkeintaan puolet totta.  Jos mies on arvonimi, joka annetaan tietyt kriteerit ja saavutukset täyttävälle miehelle, on oikein, että myös naiselta edellytetään muutakin kuin biologisen funktionsa täyttämistä.  Ehkäpä naisella tämä korkein arvonimi on, ainakin omasta vinkkelistäni, äiti.  Äiti merkitsee paljon enemmän kuin vain synnyttänyt nainen.  Se merkitsee naista, joka omasta halustaan ja vapaaehtoisesti asettaa itsensä elämässään toiselle sijalle lastensa hyväksi ja vaalii näitä miten parhaiten taitaa.  Eikä kukaan vaali lasta paremmin ja hellemmin kuin äiti.

Isä, miehuuden korkein potenssi, on puolestaan se, joka pitää huolen perheensä turvallisuudessa niin pienessä kuin suuressakin mittakaavassa ja huolehtii niin sen materiaalisista tarpeista kuin juurruttamisesta konkreettiseen todellisuuteenkin tarjoamalla lapsilleen oppitunteja myös elämän niistä asioista, joilta rakastavat vanhemmat lapsiaan haluavatkin suojella.

Mies rakentaa talon.  Nainen tekee siitä kodin.  Yhdessä he saavat perheen.  Meillä on etuoikeus olla valtavan sukupolvijatkumon osa; jatkumon, jonka jokainen jäsen on pelannut korteillaan niin paljon oikein, että olemme päässeet maailmaan näyttämään, miten me pelaamme omillamme.

Ernest Hemingway - Afrikan vihreät kunnaat

Yrityksistä huolimatta en osaa olla varsinainen Hemingway-fani.  Noin periaatteessa on hienoa lukea kaverista, joka laillani pitää miehuutta ja miehisiä asioita arvossa, toisaalta taas sellainen tietty poseeraus- ja rehentelyntarve kertovat omaa, vähemmän mieleistä, kieltään.  On outoa lukea kaverista, jonka silmä on samaan aikaan tavattoman tarkka ja herkkä ihmistuntija, joka seuraavassa hetkessä posettaa samaan tapaan epäuskottavasti kuin Vin Diesel käytännössä jokaisessa leffassaan.

Afrikan vihreissä kunnaissa Hemingway kertoo ilmeisesti enimmäkseen tosikertomuksen safarireissusta vaimonsa, jonkin sortin oppi-isänsä ja erinäisten afrikkalaisten ja afrikaanerien kanssa jossakin päin ilmeisimmin Afrikan sarvea, joskaan juuri sen tarkemmin en maantiedettä muista mainitun.

Maisemia kuvataan paljon ja elävästi, vastaavasti Hemingwayn arvostus myös saaliseläimiään (ja muita eläväisiä) kohtaan on käsinkosketeltavaa.  Tarina etenee kohti periaatteessa arvattavaa kliimaksiaan kohtaan, mutta tarjoaa yllätysten lisäksi useita ansiokkaita ja terävänäköisiä huomioita kanssatallustajista ja erityisesti kirjalliset muistelot erään valkoisen kaverin kanssa ovat alusta loppuun mehukkaita - on sääli, että niiden osuus kirjasta on niinkin pieni kuin on.

Valitsin kirjan elämysmatkaksi siihen Afrikkaan, jota minun aikanani ei enää ollut olemassa, ja sain aika pitkälle juuri sitä mitä halusinkin.  Jos haluaa lähteä sille reissulle, on kirja kelpo luettavaa, mutta jos etsii oikeasti korkealuokkaista Hemingwayn kirjoittamaa proosaa, suuntaisin jonkin toisen teoksen ääreen.

Ajatuksia H. P. Lovecraftista

Luin kesän ratoksi H. P. Lovecraftin Omnibuksen osat 1 ja 2, jotka kattavat herran ne kirjoitukset, jotka eivät ole kollaboraatioita tai vastaavia.  1990-luvulla tulin lukeneeksi näistä tarinoista jo suurimman osan ja ne olivat allekirjoittaneen portti kauhukirjallisuuden maailmaan.  Jos kohta minua ovat aina viehättäneet kummittelukertomukset, toivat lovecraftilaiset Cthulhu-myyttiset tarinat uudenlaisen lähestymistavan siihen asti kokemaani puhtaasti goottilaiseen kauhuun.

Pat Artin kuva miehestä sopii tähän.

Omnibuksen ainoa merkittävä minulle uusi tarina oli fantasmagorinen uniseikkailu The Dream-Quest of Unknown Kadath, pienoisromaani, joka jakaa Lovecraft-faneja kahteen leiriin.  Ymmärrän molempien leirien näkemykset sikäli, että kyseinen tarina ei ole kauhutarina, vaan muuttaessaan lovecraftilaista mytologiaa unimaailman fantasiantäyteiseksi kerronnaksi ikään kuin vesittää sen kosmista kauhua.  Toisaalta se taas rikastaa mytologiaa avaten sen olentotyyppien eri suhteita omine mytologioineen ja sisältää valtavan kavalkadin erinäisiä kosmisia painajaisnäkyjä.  Itse pidin kertomuksesta suuresti.

Tulin lukiessani pistäneeksi merkille yhden asian, mikä taatusti nuorempana vetosi minuun suuresti ja toisaalta nyt vanhempana jonkin verran latistaa niiden lukemista: Lovecraftin tarinat ja mytologia ovat läpeensä ateistisia.  Kirjailija mitä ilmeisimmin rakasti tiedettä ja edistystä samaan aikaan, kun fanitti Lord Dunsanyn proosaa ja omat kertomuksensakin pyörivät materiaalisen todellisuuden ympärillä aika-avaruus-persoonamatkailuistaan ja mystiikastaan huolimatta.  Ne ovat tunteikkaita, mutta äärimmilleen viedyn nihilistisiä yksilökokemuksia maailmasta, johon ei mahdu kuin hulluja, pahoja ja epäinhimillisiä nimenomaan ali-inhimillisessä merkityksessä olevia jumalia.  Nämäkin ovat kiinteä osa fysikaalista todellisuutta, eivät sen tuolla puolen.

Laajahkon tuotantonsa mestariteoksia ovat mielestäni The Street (lukekaa!), The Dream-Quest of Unknown Kadath, The Whisperer in Darkness, The Call of Cthulhu, The Shadow Over Innsmouth, At the Mountains of Madness ja Colour Out of Space.  Viimeksi mainittua en muista omnibusseista lukeneeni, tosin se saattoi olla ensimmäisessä osassa.

Noin muuten pärjäisin kyllä mainiosti vähän vanhempienkin kirjojen kanssa ilman jatkuvaa niitä koskevaa rasismikeskustelua.  Se ei ole kiinnostavaa eikä se ole hyödyllistä.  Mieluummin keskittyisin kertomusten todellisten ansioiden puimiseen, kun niitä kerran on.  HPL oli mestari siinä mitä teki, ja jos vaikka hetkittäin toistikin itseään, tarjosi muistoihin jääviä elämyksiä.

Merestä

En ole aina pitänyt merestä, mutta kun ikää on karttunut, on se jollakin tapaa alkanut kutsua.  En ajatellut koskaan olevani meri-ihmisiä, enkä tietyssä mielessä olekaan, mutta sen levollisuus ja levottomuus kiehtovat sekä sielua että mieltä.

Ensikosketukseni vaikuttavaan mereen ei ensinkään ollut miellyttävä siinä mielessä, että ehkä väkevimmin siitä mieleenjäänyt muisto on Mauritiuksen pohjoiskärjestä sadesäällä, jolloin tuntui siltä, että on säälittävän kokoisella hiekanjyvällä ja kaikkialla on vain valtava, painostava massa.  Se oli toisaalta erinomaisen hieno hetki, ja voin hyvin uskoa, että H. P. Lovecraft aikoinaan koki vastaavanlaisia tuntemuksia katsellessaan merta ja inspiroituessaan kirjoittamaan Cthulhu-mytologisia tarinoitaan.

Itämerellä sielu lepää.

Se oli niitä tiloja ja tilanteita, joissa argumentti suuruudesta, jolla mitätöidään ihmiselämän merkitys vetoamalla sen kokoon suhteessa kosmiseen mittakaavaan, vaikuttaa täysin pätevältä ja uskottavalta.  Voi olla, että nihilismi syntyy paitsi koetusta tarpeesta myös oman vähäisyyden kokemuksesta suhteessa voimiin, joita luonnossa jyllää.  Miksi minulla olisi väliä, kun nämä ovat olemassa?  Kysymys on väärä; siihen ei ole mielekästä vastausta.

Toinen mereen liittyvä ajatus on saaristo.  Luin Saariston lapset vasta lapsilleni niiltä itse lapsena tyyten välttyneenä, mutta osa sydämestä jäi kaipaamaan Saltkråkanille ja pieneen yhteisöön, jonka onnellisuudet ja onnettomuudet ovat ihmisen kokoisia ja sellaisina ratkaistavia.  Pidän pienyhteisöistä: kun yhteisön jäsenet ovat ne, jotka tekevät siellä päätökset, joutuvat kaikki konkreettisesti kantamaan vastuunsa niin korkeammassa kädessä kuin toisilleenkin.  Sama reiluus ei toteudu suuremmassa kaupungissa valtiotasosta tai laajemmasta puhumattakaan.

Merellinen kirjallisuus on muutenkin ruvennut kiinnostamaan, ja tällä hetkellä lueskelenkin Arturo Perez-Reverten Merikarttaa, tosin englanniksi.

Meressä, etenkin kotoisessa Itämeressämme, on jotain samaa kuin järvissämme.  Sen ääreen voi jäädä pohdiskelemaan syntyjä syviä, vaikenemaan ja kokemaan tiettyä nöyryyttä.  Nautin myös suuresti meri-ilman tuoksusta.  Se on jotenkin sisämaan ilmaa vitaalimpaa.

Sauvakävelystä

 

Aikoinaan ajattelin, että sauvakävely on sellainen "urheilulaji", jota vanhat ihmiset harrastavat tuulipuvut päällä.  En minä sitä vieläkään osaa urheilulajina pitää, eikä liene tarviskaan.  Sen sijaan olen löytänyt siitä uuden, miehisen, aspektin rinnastaessani sen entisaikojen ja tarinoiden samoojiin ja muihin maskuliinisuuden superlatiiveihin, jotka kulkivat paikasta toiseen sauva reittiään keventämässä, kuten yllä näkyvässä kuvassa Gandalfilla.

Väkevin syy arvostaa sauvakävelyä allekirjoittaneelle on kuitenkin luullakseni se, että rakenteellisesti selkävammaisena selkäni tulee valitettavan helposti kipeäksi kävellessä tai seisoskellessa pidempiä aikoja, erityisesti jos matkassa on mitään kantamusta.  Jos kohta salilla käyminen pitää itseni hyvässä ja esteettisessä kunnossa, se ei tee yhtään mitään selän taipumukselle tulla kipeäksi.  Joogalla kipeyden saa pois, mutta ei ehkäise.  Sen sijaan vielä ei ole tullut sellaista matkaa, repun kanssa tai ilman, millä saisi selän kipeäksi kävelysauvat kaverina.  On pahuksen mukavaa voida tehdä pidempiä kävelyreissuja nyt ilman, että tarvitsee käyttää puolet loppupäivästä kipeän selän kuntoutukseen.

Voi siis olla, että sauvakävely on vanhojen ihmisten urheilulaji, mutta yli nelikymppisenä ja monessa liemessä kehoani keittäneenä voin todeta, että kaikenlaista kulumaa on siihen tullut hankittua, ja jos vaikka mieli ei tekisikään, on se hyvä ottaa huomioon.  Se on erinomainen keino ylläpitää kuntoa samalla, kun kuuntelee joko äänikirjoja tai jotain inspiroivaa podcastia.  Peruskuntoa sillä kohentaa silti, ja kyytiin voi ottaa halutessaan repullisen lisäpainoa tai laittaa trendinäpsäkästi ranne- ja nilkkapainoa kaveriksi.

Sille siis, että ihmiset ovat käyttäneet jos jonkin sortin sauvaa kävelynsä jouduttajana, tukena ja helpottajana, on pitkä historiallinen tausta.  Nykyisin sitä vain hiihdetään useammin kahdella sauvalla kuin yhdellä - mikä itse asiassa jouduttaa sitä kävelytahtia melkoisesti yhtä kepukkaa paremmin - ja tämä lienee erinomaisen hyödyllinen nykyinnovaatio.  Joskus vain on niin, että kansan syvät rivit ovat oikeassa ja sauvakävely hieno laji, vaikka se allekirjoittaneen silmissä oli joskus liian boomeri.

Ymmärrys

Matkani hyvyyden, kauneuden ja totuuden puolella on aikaansaanut minussa ajan kuluessa suuren muutoksen.  Olen ollut uskossa nyt yli tusinan vuotta, ja se on muuttanut perspektiiviäni monilta osin ratkaisevin tavoin, ja olen siitä perinpohjin kiitollinen.  Kaikkein keskeisin muutos on ymmärryksen kasvu, ja tänä päivänä katsoessani maailmaa ja ihmisiä, pystyn ajattelemaan muutakin kuin sitä, mikä näissä muissa oikein on vikana kun eivät näe mitä minä näen.

Olen oppinut vuosien vieriessä yhtä ja toista sekä ihmisten kuin tuonpuoleisistakin motiiveista ja vaikuttimista, ja koska uskon jälkimmäiset yhtä lailla tosiksi kuin ensimmäiset, voin olla rauhassa.  Viime vuosien aikana olen myös todennut voivani luottaa arvostelukykyyni, silloinkin, kun se on joutunut kovalle koetukselle ja näennäistä ylivoimaa vastaan.  Ymmärrän myös sen, minkä takia muut eivät koe, eivätkä voi kokea samoin.  Heitä ja minua ajavat eri tavoitteet, ja minulta kesti pitkään ymmärtää se.

Elämme sikäli mielenkiintoisia aikoja, että jakolinjat, jotka olivat lapsuudessani vielä hyvin sumeita, selkenevät ja jyrkkenevät jatkuvasti, ja jopa kiihtyvää tahtia.  Maailma paljastaa todellisen karvansa sekä hyvässä että pahassa, ja meillä on etuoikeus olla tässä liikkeessä mukana.

Maailman merillä, Herran hallussa.

Joskus etsin elämän tarkoitusta ja kohtasin paljon ihmisiä, joiden mukaan tehtävä on tulla onnelliseksi tai keksiä kunkin elämän tarkoitus itse. Olin itse joskus yksi heistä. Muutamia vuosia vanha satorini elämän tarkoituksesta vaikuttaa kuitenkin nykytapahtumien valossa saavan vindikaationsa: olemme täällä näyttämässä keitä olemme.  Emme valitse sitä, millä korteilla tai missä pöydässä pelaamme, mutta vastaansanomattomasti kerromme itsestämme kaiken sillä, miten niillä pelaamme.  Kristitylle asiassa on vielä sellainen herkullinen lisä, että jos vaikka Herra tietäisikin lopputuloksen etukäteen, me opimme sen matkan aikana itse.

Kaikki oppitunnit eivät ole olleet miellyttäviä, ja jotkut oppimani asiat ovat tuoneet muassaan tuskaa ja murhetta, mutta ainuttakaan niistä en antaisi pois, jos niiden hintana olisi oppimani läksyn menettäminen.  Totuus mihin hintaan hyvänsä on parempi kuin mikään määrä lootusta.