Tolkien ja "pakolaiset"

The Men and Dwarves were mostly talking of distant events and telling news of a kind that was becoming only too familiar. There was trouble away in the South, and it seemed that the Men who had come up the Greenway were on the move, looking for lands where they could find some peace. The Bree-folk were sympathetic, but plainly not very ready to take a large number of strangers into their little land. One of the travellers, a squint-eyed ill-favoured fellow, was foretelling that more and more people would be coming north in the near future. ‘If room isn’t found for them, they’ll find it for themselves. They’ve a right to live, same as other folk,’ he said loudly. The local inhabitants did not look pleased at the prospect.

Pätkä löytyy Fellowship of the Ringistä; jaksaessani kaivelen esiin suomennetun version. 

C. S. Lewis - That Hideous Strength

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa Clive Staples Lewisin That Hideous Strengthistä, ja puhun teoksesta viitaten mieluiten sen kääntämättömään nimeen, koska en ole koskaan kyennyt lukemaan sen suomennosta Piinattu planeetta.  Kyseessä on Lewisin "Charles Williams-romaani", jossa kohdataan nykylukijalle häkellyttävän tutunoloinen instituutti, jonka tarkoitusperät voi lukea suurin piirtein suoraan WEF:n kotisivuilta.  Teos on sen verran profeetallinen, että pidän sitä pääsyynä niin kutsuttuun salaliittoteoreetikkouteeni, joskin jälkimmäinen lähinnä tarkoittaa sitä, että kun tunnistan selvän kuvion, jota ei ole mitään järkisyytä yrittää selitellä pois, sanon sen ääneen.  Kuvio, jonka toteutumista on voinut seurata reaaliajassa, on ollut näkyvillä tarkkanäköisille jo suurin piirtein 80 vuotta sitten.

"Avaruustrilogian osa kolme" - periaatteessa kyllä, mutta THS seisoo kyllä kokonaan omilla tolpillaan.

Kirja itsessään on tarina (omavalintaisesti) lapsettomasta avioparista, joka on ajautumassa erilleen nykymaailmassa varsin tutunoloisista syistä, näiden suunnista kohti edistysmielisen ihmiskunnankehitysinstituutin keihäänkärkeä ja toisaalla puolestaan kohti traditionalistisempaa maailmankuvaa, ja lopulta näiden valintojen seurauksista.  Molemmat päähenkilöt kuvataan sympaattisesti ja ovat moniuloitteisia sisäisten ristiriitojensa kanssa painijoita kuin muutkin ihmiset.  Tarinan edetessä käy ilmi, miten ovelasti ja vaivihkaa pikkusormi menee pirulle, ja minkälaiseen vyyhtiin sillä itsensä sotkee, toisaalta taas myös, miten vaikea sellaisesta on taistella irti.  Lewis itse kuvaa teosta aikuisten saduksi, ja se onkin sitä sen perinteisessä mielessä - eettis-moralistinen varoitus puettuna aikaansa nähden arkisiin puitteisiin.

Lewis tulee teoksessa (kuten myös samaa kysymystä sivuavassa lyhyemmässä esseessä The Abolition of Man) ennustaneeksi nykyisin vallalla olevan transhumanistisen agendan tavalla, jonka jokainen Yuval Noah Hararista koskaan lukenut tunnistaa välittömästi.  Kirjasta löytää proosalliset pastissit lähes kaikista nykyajan nokkaglobalisteista ja instituutti NICE:n kielenkäyttö, laillisuusperiaatteen murskaaminen, (keskenäänkin kilpailevat) agendat ja käytännössä kirjan koko sisältö on kuin satiirinen, kevennetty parodia nykypäivästä missä tahansa länsimaassa.  False flagit, mustan selittäminen valkoiseksi medioiden kautta, aivan kaiken valjastaminen agendan ajamiseen, jopa ei-toivotun aineksen sterilointi "rokotuksilla" tulee kirjassa mainittua.  Samoin sekin, miksi periaatteessa hyvä ihminen voi lähteä mukaan samaan kelkkaan.

Syy, minkä takia kyseinen agenda on tänä päivänä ajankohtainen, on sama kuin aikaisemminkin, koska agenda on täsmälleen sama: pyrkimys irroittautua maailmasta, todellisuudesta ja sen lainalaisuuksista, luoda oma, vaihtoehtoinen todellisuus, jonka kautta eliitti kykenisi sekä välttämään että voittamaan kuoleman ja sitä kautta ikään kuin voittamaan Jumalan tämän omassa pelissä.  Ottaen huomioon nykymaailman geopoliittisen ja moraalisen todellisuuden ja ihmisten vieraantumisen globalistien ohjauksesta en povaa globalistien unelmille korkeaa onnistumistodennäköisyyttä.

That Hideous Strength on kammottava kirja nimenomaan sen takia, että se osuu maaliin; uutta Baabelia rakentavan instituutin painostava, murskaava uhka on nykylukijalle paikoin jopa liian siloiteltu, riippuen hieman lukijan perehtyneisyydestä globalismin kannattajien ekstrakurrikulaareihin, mutta tarkkanäköinen ja vakavasti otettava.  Sadunomaisuutta tarinaan tuo lähinnä sen lopun katarttinen apokalypsi, jonka kautta tilanne ratkeaa.

Kyseessä on kirja, jonka soisin kaikkien hyvän, toden ja kauniin puolella olevien ihmisten lukevan (tai kuuntelevan).  Varoitan mahdollista lukijaa kuitenkin sen verran, että se avaa silmiä todellisuudelle tavalla, jonka jälkeen niitä ei voi enää sulkea.

Olavi Paavolainen: Kolmannen valtakunnan vieraana

Muistan, kuinka eräänä iltana Dichterhausissa Gunnar Gunnarsson sanoi: "Missään Euroopan maassa ei matkailijaa hänen ylittäessään rajan kohtaa sellainen rauhallisuuden tuntu kuin Saksassa." Gunnarsson oli täysin oikeassa. Saksassa on rauha, tyyneys, voima.

Sillä se on tehnyt päätöksensä.

Kolmannen valtakunnan vieraana tuli kaverin suosituksesta lukulistalleni, ja olen vilpittömän iloinen siitä, että tuli.  En tiennyt juurikaan mitä odottaa; Paavolainen ei kirjoittaessaan tiennyt mitä tuleman piti ja pitäytyi tiukasti siinä, mitä näki ja koki, ja myös nimesi teoksensa siinä mielessä sattuvasti, että hän ei kirjoita siinä pelkästään kansallissosialismista eikä pyri sen enempää ihannoimaan kuin kritisoimaankaan näkemäänsä, vaan kirjoittaa todellakin vieraana, ulkopuolelta.  Hän kyllä tulee kirjoittaneeksi näkemänsä niin hyvässä kuin pahassa, mutta ennakkoluulottomasti.

Paavolainen valottaa näkemäänsä värikkäästi ja silti liioittelematta, eikä säästele sanojaan sen enempää ymmärtäessään ja tulkitessaan näkemäänsä kuin esittäessään sitä kohtaan kritiikkiäkään.  Lukija tavoittaa elävästi Paavolaisen kokemukset niin kirjailijakartanossa kuin Nürnbergin massiivisessa sotilasparaatissakin, ja tämän huomiot ovat elämysten välittämisen ohella myös analyyttisiä ja kaukokatseisia: Erinomaiset, tarkat huomiot niin kansallissosialismin kuin bolsevisminkin uskonnollisuudesta, anti-intellektualismista ja vääjäämättömästä kohtalostakin tekevät vaikutuksen.  Kansallissosialismi sitten aikanaan kohtasi tiensä pään, vaikka Paavolaisen kuvaus selittää hyvin senkin, minkä takia sen haamu on jäänyt häämöttämään eurooppalaisten kulttuuriseen periferiaan jonakin ainutlaatuisena ja alkuvoimaisena virheineen kaikkineen.  Merkittävää on kuitenkin myös huomio bolshevismin uskonnollisesta luonteesta - se on kokonainen maailmankatsomus sekin.

Kirja onnistuu myös rehellisesti ja vastaansanomattomasti osoittamaan sen, ettei kansallissosialismi ollut millään tasolla kristillistä - ei moraalisesti sen enempää kuin teologisestikaan.  Se oli oma maailmankatsomuksensa ja sellaisena nojasi kokonaan toisiin tukipilareihin, jotka olivat kokonaan kristinuskon vastaisia.

Teos tuo esiin paitsi kansallissosialistisen yhteiskunnan heikkoudet, myös sen massiiviset ja kiistattomat ansiot niin kansankokonaisuuden, sen terveyden kuin yhtenäisyydenkin saralla.  Alituiseen nykynuoria näkevänä en voi kuin ihastella Arbeitsdienstiä suorittavien nuorten kuntoa, luonteenlujuutta, yhteishenkeä ja yleispätevää tervehenkisyyttä, joka tuo elävästi mieleen 1900-luvun version Spartasta, joka ei nojannut heloottiorjuuteen, vaan itsekkyyden kieltävään ja autoritaariseen yhteisöllisyyteen, vaativaan, mutta palkitsevaan.

Modernistina Paavolaisella on paljonkin - ja sattuvaa - sanottavaa kolmannesta valtakunnasta, etenkin sen suhtautumisesta naisväkeensä.  Hänkin näkee valtavan määrän paralleeleja Spartaan, mutta tuntemattomaksi jääneestä syystä tuntuu pitävän äitiyttä naisen arvoa alentavana tekijänä, mistä tervettä maailmankatsomusta edustavan ihmisen on vaikea olla samaa mieltä.  Muuten miehen kritiikki karua kasvatussysteemiä kohtaan enimmäkseen osuu.

Olavi Paavolaisen kirjoitustyyli on hämmästyttävä, sillä se yllättää lukijansa olematta teennäinen.  Miehen tekstiä lukiessa ei ollenkaan yllätä, että kaveri oli Tulenkantajien nokkamies - kielellinen taituruutensa oli jotain, mihin ei edes Waltari yltänyt mielestäni koskaan (myönnettävä toki on, että paljon on Waltariakin lukematta). En lainkaan ihmettele sitä, että ilmestyessään teos oli tapaus; luen kirjaa yli 80 vuotta sen ajankohtaisuuden jälkeen, ja se tekee silti vaikutuksen.

Teos on ehdottomasti lukemisen arvoinen.  Lainaamani laitoksen kansiin oli lisätty myös Juhlien jälkeen -niminen kansallissosialismia käsittelevä esseekokoelma, joka jäi lukematta, kun allekirjoittanut törmäsi sen johdannossa holokausmiin.  Paavolaisen kirjasta tekee tarkkanäköisen, kiinnostavan ja erityisen ansiokkaan nykylukijalle nimenomaan se, ettei se typistä koko silloista Saksaa pelkäksi juutalaisvainolandiaksi.

Ryookan - Huoletta ja hölmönä

Maailmassa elää ihmislaji,

jolle toiset eivät merkitse mitään.

He toimivat vain oman harkintansa mukaan

ja aiheuttavat harmia minne menevätkin.

Jos heitä moittii, siitä ei ole hyötyä,

jos neuvoo, he eivät ota opikseen.

Heidän mielestään on hyvä olla ottamatta opikseen,

miksi he suunnittelevat omaa tuhoaan?

Luin zeniläisen munkin Ryookanin runokokoelman.  Se oli mehevä ja nimestään Huoletta ja hölmönä huolimatta kattoi inhimillisen kokemuksen kirjoa monilta muiltakin kanteilta.  Huolettomuusrunojen lisäksi teoksesta löytyi viisausrunoutta, kaipuun, murheen ja yksinäisyyden ilmaisuja ja paljon muuta.  Zeniläisyys oli näissä vahvasti läsnä, vaikka Ryookan ei itseään järin oppineena pitänytkään.

Opus alkaa kääntäjän johdannolla ja sen lopussa on selitys- ja henkilöhakemisto avaamassa länsimaalaisittain vähemmän tunnettuja käsitteitä.

Kristityltä kantilta teosta oli myös sikäli hauska lukea, että paikoitellen mainitun Buddhan olisi useassa kohtaa voinut korvata Herralla, eikä tekstin sävy sen enempää kuin sanomakaan olisi muuttunut miksikään.  Toisaalta taas oli paljon kohtia, joissa buddhalaisuus oli selkeässä kontrastissa allekirjoittaneen uskon kanssa.

Teoksen päättää lista asioista, joita pitää varoa, ja on myönnettävä, että on tullut varottua niitä vähemmän kuin olisi toisinaan ollut syytä.  Siitä on hyvä ottaa opiksi.  Otsikon alle lainaamani runo on tarkkanäköinen peili ihmistyypille, jonka toilauksia olen koko ikäni ihmetellyt.

Ernest Hemingway - Afrikan vihreät kunnaat

Yrityksistä huolimatta en osaa olla varsinainen Hemingway-fani.  Noin periaatteessa on hienoa lukea kaverista, joka laillani pitää miehuutta ja miehisiä asioita arvossa, toisaalta taas sellainen tietty poseeraus- ja rehentelyntarve kertovat omaa, vähemmän mieleistä, kieltään.  On outoa lukea kaverista, jonka silmä on samaan aikaan tavattoman tarkka ja herkkä ihmistuntija, joka seuraavassa hetkessä posettaa samaan tapaan epäuskottavasti kuin Vin Diesel käytännössä jokaisessa leffassaan.

Afrikan vihreissä kunnaissa Hemingway kertoo ilmeisesti enimmäkseen tosikertomuksen safarireissusta vaimonsa, jonkin sortin oppi-isänsä ja erinäisten afrikkalaisten ja afrikaanerien kanssa jossakin päin ilmeisimmin Afrikan sarvea, joskaan juuri sen tarkemmin en maantiedettä muista mainitun.

Maisemia kuvataan paljon ja elävästi, vastaavasti Hemingwayn arvostus myös saaliseläimiään (ja muita eläväisiä) kohtaan on käsinkosketeltavaa.  Tarina etenee kohti periaatteessa arvattavaa kliimaksiaan kohtaan, mutta tarjoaa yllätysten lisäksi useita ansiokkaita ja terävänäköisiä huomioita kanssatallustajista ja erityisesti kirjalliset muistelot erään valkoisen kaverin kanssa ovat alusta loppuun mehukkaita - on sääli, että niiden osuus kirjasta on niinkin pieni kuin on.

Valitsin kirjan elämysmatkaksi siihen Afrikkaan, jota minun aikanani ei enää ollut olemassa, ja sain aika pitkälle juuri sitä mitä halusinkin.  Jos haluaa lähteä sille reissulle, on kirja kelpo luettavaa, mutta jos etsii oikeasti korkealuokkaista Hemingwayn kirjoittamaa proosaa, suuntaisin jonkin toisen teoksen ääreen.

Ajatuksia H. P. Lovecraftista

Luin kesän ratoksi H. P. Lovecraftin Omnibuksen osat 1 ja 2, jotka kattavat herran ne kirjoitukset, jotka eivät ole kollaboraatioita tai vastaavia.  1990-luvulla tulin lukeneeksi näistä tarinoista jo suurimman osan ja ne olivat allekirjoittaneen portti kauhukirjallisuuden maailmaan.  Jos kohta minua ovat aina viehättäneet kummittelukertomukset, toivat lovecraftilaiset Cthulhu-myyttiset tarinat uudenlaisen lähestymistavan siihen asti kokemaani puhtaasti goottilaiseen kauhuun.

Pat Artin kuva miehestä sopii tähän.

Omnibuksen ainoa merkittävä minulle uusi tarina oli fantasmagorinen uniseikkailu The Dream-Quest of Unknown Kadath, pienoisromaani, joka jakaa Lovecraft-faneja kahteen leiriin.  Ymmärrän molempien leirien näkemykset sikäli, että kyseinen tarina ei ole kauhutarina, vaan muuttaessaan lovecraftilaista mytologiaa unimaailman fantasiantäyteiseksi kerronnaksi ikään kuin vesittää sen kosmista kauhua.  Toisaalta se taas rikastaa mytologiaa avaten sen olentotyyppien eri suhteita omine mytologioineen ja sisältää valtavan kavalkadin erinäisiä kosmisia painajaisnäkyjä.  Itse pidin kertomuksesta suuresti.

Tulin lukiessani pistäneeksi merkille yhden asian, mikä taatusti nuorempana vetosi minuun suuresti ja toisaalta nyt vanhempana jonkin verran latistaa niiden lukemista: Lovecraftin tarinat ja mytologia ovat läpeensä ateistisia.  Kirjailija mitä ilmeisimmin rakasti tiedettä ja edistystä samaan aikaan, kun fanitti Lord Dunsanyn proosaa ja omat kertomuksensakin pyörivät materiaalisen todellisuuden ympärillä aika-avaruus-persoonamatkailuistaan ja mystiikastaan huolimatta.  Ne ovat tunteikkaita, mutta äärimmilleen viedyn nihilistisiä yksilökokemuksia maailmasta, johon ei mahdu kuin hulluja, pahoja ja epäinhimillisiä nimenomaan ali-inhimillisessä merkityksessä olevia jumalia.  Nämäkin ovat kiinteä osa fysikaalista todellisuutta, eivät sen tuolla puolen.

Laajahkon tuotantonsa mestariteoksia ovat mielestäni The Street (lukekaa!), The Dream-Quest of Unknown Kadath, The Whisperer in Darkness, The Call of Cthulhu, The Shadow Over Innsmouth, At the Mountains of Madness ja Colour Out of Space.  Viimeksi mainittua en muista omnibusseista lukeneeni, tosin se saattoi olla ensimmäisessä osassa.

Noin muuten pärjäisin kyllä mainiosti vähän vanhempienkin kirjojen kanssa ilman jatkuvaa niitä koskevaa rasismikeskustelua.  Se ei ole kiinnostavaa eikä se ole hyödyllistä.  Mieluummin keskittyisin kertomusten todellisten ansioiden puimiseen, kun niitä kerran on.  HPL oli mestari siinä mitä teki, ja jos vaikka hetkittäin toistikin itseään, tarjosi muistoihin jääviä elämyksiä.