Yksi suurimpia älyllisiä töppäyksiäni on se, että olen joskus viitannut itseeni "refleksiivisenä toisinajattelijana" tehdäkseni toiselle ihmiselle helpommin ymmärrettäväksi sen, etten ole länsimaisen valtavirta-ajattelun kanssa samaa mieltä oikein mistään. Siinä, missä se on totuus, että olen toisinajattelija, kyse ei ole refleksistä, vaan siitä, että minulla on perustellut ja järkeenkäyvät syyt olla eri mieltä mainitun valtavirran kanssa.
Kyseistä kevennysyritystä lienee kiittäminen siitä, että monesti ihmiset, joiden kanssa erinäisistä asioista tuli keskusteltua, uskoivat ilmeisesti näkemysteni johtuvan jonkinlaisesta erikoisuuden tavoittelusta, pyrkimyksestä olla "edgy" ja jonkin sortin intellektuaali kapinallinen. Varmaan teini-iän lopulla tällaista taipumusta oli, mutta suoraan ilmaisten en ole moista tarvetta kokenut ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen. En suuremmin nauti siitä, että olen usein näkemyksineni yksin, kuten en siitäkään, että yleensä ihmisten kanssa keskustellessani panen merkille suhteellisen nopeasti, että nämä eivät pureskele vastaanottamaansa informaatiota juuri mistään lähteestä.
Näin ollen toisinajattelijuuteni ei johdu refleksistä, vaan nimenomaan taipumuksestani ajatteluun ja siihen, että haluan ymmärtää näkökantani ja sen, miksi olen sen omaksunut. Ei sillä, että olisin kokonaan immuuni sille, että omaksuisin näkemyksiäni vähäisin perustein; varmasti sellaisiakin on. Se vain on todennäköistä, etten niissä tapauksissa ilmaise näkemystäni asiasta kovin herkästi saati vahvasti.
En haluaisi olla toisinajattelija, mutta koska ajattelen, päädyn olemaan eri mieltä kuin ne, jotka eivät ajattele.
No comments:
Post a Comment