Tulin tässä taannoin saaneeksi todellisuuskosketuksen, jollaista toivoakseni kovin monelle ei ole tullut omalle kohdalle. Henkeäni uhattiin tavalla, jota pidin uskottavana, ja tilanteesta selviäminen suurin piirtein ehjin nahoin aikaansai itsetutkiskelua. Se toki lisäsi myös omaa, kyseisessä tilanteessa vajaaksi jäänyttä toimintavalmiutta ja varmuutta siitä, että sikäli kuin se allekirjoittaneesta on kiinni, seuraavaa kertaa ei tapahdu, ja jos meinaa tapahtua, olen sinut seurausten kanssa.
Kun tulee käsinkosketeltavasti silmätysten oman kuolevaisuutensa kanssa, se on varsin pysäyttävää. Ei siksi, että kuolemisessa itsessään uskoisi olevan jotakin pahaa - näin kristittynä en itse ajattele näin - mutta se, että jättäisi maansa tällaiseen jamaan ja perheensä vaille sitä turvaa, jonka toistaiseksi pystyn vielä hyvin tarjoamaan, on ilkeä ajatus. Minun tieni on kesken, eikä sitä sovi satunnaisten rettelöitsijöiden kanssa kohtaamisen katkaista.
Pisti kuitenkin miettimään, miten häkellyttävän avuton ihminen arkitilassaan on. Luulen, etten ole poikkeus siinä mielessä, että käydessäni töissä, kaupassa tai muuten hoitamassa asioita, en ole valmistautunut fyysiseen kamppailuun elämästä ja kuolemasta. Sellaisen kuvittelisi olevan valtavan raskas tapa elää - ja nyt, kun asian syystäkin päässä pyörittelystä on kokemusta, on tunnustettava, että asian raskaus ei ole silkkaa kuvitelmaa. Niin tai näin, olen tästedes julkisissa paikoissa selvästi valppaampi kuin aikaisemmin.
Uhkaaja vaikutti ihmiseltä, jonka olemuksen, elämäntavan ja asenteen voi typistää tuttuun idioomiin: nasty, brutish and short. Ulospäin näkyvää elämäntapaansa on oikein tutkittukin ja todettu, että on vaarallista ja huolestuttavaa. En ihan äkkiseltäni keksi, että mitä suurta suomalaista tarvetta maamme päättäjät ajattelivat näiden arvaamattomien, väkivaltaisten ja uhkaavien ihmisten täyttävän. Luulin, että meillä on riittävästi ongelmavähemmistöjä jo vanhastaan, eikä niitä kukaan täysijärkinen halua yhtään lisää.
