Todellisuuskosketus

Tulin tässä taannoin saaneeksi todellisuuskosketuksen, jollaista toivoakseni kovin monelle ei ole tullut omalle kohdalle.  Henkeäni uhattiin tavalla, jota pidin uskottavana, ja tilanteesta selviäminen suurin piirtein ehjin nahoin aikaansai itsetutkiskelua.  Se toki lisäsi myös omaa, kyseisessä tilanteessa vajaaksi jäänyttä toimintavalmiutta ja varmuutta siitä, että sikäli kuin se allekirjoittaneesta on kiinni, seuraavaa kertaa ei tapahdu, ja jos meinaa tapahtua, olen sinut seurausten kanssa.

Kun tulee käsinkosketeltavasti silmätysten oman kuolevaisuutensa kanssa, se on varsin pysäyttävää.  Ei siksi, että kuolemisessa itsessään uskoisi olevan jotakin pahaa - näin kristittynä en itse ajattele näin - mutta se, että jättäisi maansa tällaiseen jamaan ja perheensä vaille sitä turvaa, jonka toistaiseksi pystyn vielä hyvin tarjoamaan, on ilkeä ajatus.  Minun tieni on kesken, eikä sitä sovi satunnaisten rettelöitsijöiden kanssa kohtaamisen katkaista.

Pisti kuitenkin miettimään, miten häkellyttävän avuton ihminen arkitilassaan on.  Luulen, etten ole poikkeus siinä mielessä, että käydessäni töissä, kaupassa tai muuten hoitamassa asioita, en ole valmistautunut fyysiseen kamppailuun elämästä ja kuolemasta.  Sellaisen kuvittelisi olevan valtavan raskas tapa elää - ja nyt, kun asian syystäkin päässä pyörittelystä on kokemusta, on tunnustettava, että asian raskaus ei ole silkkaa kuvitelmaa.  Niin tai näin, olen tästedes julkisissa paikoissa selvästi valppaampi kuin aikaisemmin.

Uhkaaja vaikutti ihmiseltä, jonka olemuksen, elämäntavan ja asenteen voi typistää tuttuun idioomiin: nasty, brutish and short.  Ulospäin näkyvää elämäntapaansa on oikein tutkittukin ja todettu, että on vaarallista ja huolestuttavaa.  En ihan äkkiseltäni keksi, että mitä suurta suomalaista tarvetta maamme päättäjät ajattelivat näiden arvaamattomien, väkivaltaisten ja uhkaavien ihmisten täyttävän.  Luulin, että meillä on riittävästi ongelmavähemmistöjä jo vanhastaan, eikä niitä kukaan täysijärkinen halua yhtään lisää.

Itsensä väärin ilmaisemisesta

 Yksi suurimpia älyllisiä töppäyksiäni on se, että olen joskus viitannut itseeni "refleksiivisenä toisinajattelijana" tehdäkseni toiselle ihmiselle helpommin ymmärrettäväksi sen, etten ole länsimaisen valtavirta-ajattelun kanssa samaa mieltä oikein mistään.  Siinä, missä se on totuus, että olen toisinajattelija, kyse ei ole refleksistä, vaan siitä, että minulla on perustellut ja järkeenkäyvät syyt olla eri mieltä mainitun valtavirran kanssa.

Kyseistä kevennysyritystä lienee kiittäminen siitä, että monesti ihmiset, joiden kanssa erinäisistä asioista tuli keskusteltua, uskoivat ilmeisesti näkemysteni johtuvan jonkinlaisesta erikoisuuden tavoittelusta, pyrkimyksestä olla "edgy" ja jonkin sortin intellektuaali kapinallinen.  Varmaan teini-iän lopulla tällaista taipumusta oli, mutta suoraan ilmaisten en ole moista tarvetta kokenut ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen.  En suuremmin nauti siitä, että olen usein näkemyksineni yksin, kuten en siitäkään, että yleensä ihmisten kanssa keskustellessani panen merkille suhteellisen nopeasti, että nämä eivät pureskele vastaanottamaansa informaatiota juuri mistään lähteestä.

Näin ollen toisinajattelijuuteni ei johdu refleksistä, vaan nimenomaan taipumuksestani ajatteluun ja siihen, että haluan ymmärtää näkökantani ja sen, miksi olen sen omaksunut.  Ei sillä, että olisin kokonaan immuuni sille, että omaksuisin näkemyksiäni vähäisin perustein; varmasti sellaisiakin on.  Se vain on todennäköistä, etten niissä tapauksissa ilmaise näkemystäni asiasta kovin herkästi saati vahvasti.

En haluaisi olla toisinajattelija, mutta koska ajattelen, päädyn olemaan eri mieltä kuin ne, jotka eivät ajattele.

Tärkeä linkki

 Siinä, missä aikoinani koetin osaltani herätellä ihmisiä näkemään sen, mitä ympärillään kasvavissa määrin oli, veikkaan, etten koskaan saavuttanut tätä ilmaisuvoiman tasoa.  Suosittelen lämpimästi lukemaan kyseisen tekstin - saman blogin kirjoitukset ovat viime aikoina muutenkin olleet erinomaisen korkealaatuisia ja ne ovat alleviivanneet vastaansanomattomasti yhtä asiaa:

Länsimaiden hallinnot käyvät sotaa omia kansojaan vastaan.

Aikamatkustustrooppi

 Kertomuksissa aikamatkustus on melko yleistä, mutta se ei ole periaatteellisesta kiinnostavuudestaan huolimatta kauhean toimiva väline sikäli, että se rikkoo väistämättä ainakin oman immersioni.  Koskapa tilaan sitä maailmankatsomusta, että viuhumme suurin piirtein pyöreän planeetan pinnalla, joka liikkuu melko kovaa kyytiä pitkin avaruutta, tekee tämä kaiken aikamatkustuksen väistämättömäksi tulokseksi materialisoitumisen keskelle avaruuden tyhjiötä maapallon sijaitessa fyysisesti aivan muualla kuin aikahypyn aktivointihetkellä, ja se sitten siitä tarinasta.

Kristillinen nationalismi

 Olen yhtäältä hämmästynyt siitä, miten väärin otsikon käsitteen voi ymmärtää, toisaalta taas siinä mielessä en, että tiedän, miten valtava määrä internetissä on antikristillisiä kirjoittajia, jotka talmudisoivat minkä tahansa käsitteen mielensä mukaiseksi voidakseen hyökätä kristittyjä vastaan.  Koskapa ymmärrän käsitteen mainiosti ja jotkut saattavat olla asian suhteen vielä eksyksissä yllä mainitusta syystä, voin olla avuksi.

Ensin lienee määriteltävä nationalismi.  Sana tulee latinan kielen syntymää tarkoittavasta sanasta natio.  Implikaatio on, että kansaan synnytään sen jäsenten jälkeläiseksi.  Kansaan ei voi myöhemmin liittyä sen enempää avioliiton, omien mieltymysten kuin paperinkaan voimalla.  Mitä puoli- neljäsosa- ynnämuuverisiin tulee, heidän kohdallaan kyse on ensisijaisesti siitä, minkä kansan jäsenenä he tulevat hyväksytyiksi.  Valitettavan usein heidän saamansa vastaus on "ei kummankaan", mikä ymmärrettävästi aiheuttaa massiivisia identiteettiongelmia vanhempiensa lyhytnäköisyyden takia.

Toisena on syytä todeta, mitä kristillinen tarkoittaa.  Se tarkoittaa "kristinuskon mukaista".  Raamattu on täynnä varoituksia ja kieltoja, jotka koskevat kansojen keskenään sekoittamista, kuten myös tarjoaa melkoisen määrän käytännön esimerkkejä siitä, mitä tapahtuu, kun näin mennään tekemään.

Näin ollen ja molemmat käsitteet yhdessä kristillinen nationalismi ei tarkoita uutta kansojen sillisalaatista muodostuvaa kansakuntaa, joka koostuisi kristityistä, vaan  pyrkimystä kohti erillisiä ja itsenäisiä kansakuntia, jotka elävät kristilliseen tapaan, tunnustaen sanoissa ja teoissa Jeesuksen herrakseen.

Maailmassa on myös tahoja, jotka pyrkivät kansakuntien yhdistämiseen yhden hallinnon alle, ja näitä tahoja on ollut Baabelin tornin rakennusyrityksestä alkaen.  Kutsui näitä farisealaisiksi, globalisteiksi, kansainvälisiksi juutalaisiksi hännystelijöineen tai satanisteiksi, kaikki nämä ovat saman hengen orjia, ja se sama henki yritti ostaa Jeesuksen puolelleen tarjoamalla tälle koko maailmaa.  Näille orjilleen on toki riittänyt merkittävästi pienempi pala kakusta.

Silmät auki nykymaailmaan

Tulin Kurganin blogin ansiosta löytäneeksi Larry Romanoffin kirjoitukset, ja on todettava, että kyseinen kaveri kirjoittaa paljon ja asiaa.  Erinomaisen sivistävää luettavaa, jos vain pakki kestää.  Ei helppoa sisäistettävää demokratiauskovaisille tai niille, jotka uskovat, että länsimaalaiset on ne hyvikset ja venäjäkiinapalestiina ne pahikset mustavalkoisessa pilvimaailmassa.

Nykymaailmaa huonosti ymmärtävän kannattaa aloittaa kirjastaan Bernays and Propaganda.

Edward B. hengellisen isänsä seurassa.

Terveysjuttuja

PA'n blogissa keskustelijat tulivat puhuneeksi epideemisestä lihavuudesta, joka on kehittynyt länsimaalaiseksi pandemiaksi jossakin 90-luvun jälkeen.  Epäilevät pääsyyksi sille korkeafruktoosista maissisiirappia - jolla eittämättä lukemieni ravitsemusoppaidenkin mukaan onkin paljon tekemistä asian kanssa.  Toisen tekijän, jonka asiaan vaikuttavaksi identifioivat, oli se, että nykyihmiset kulkevat autolla lyhyetkin matkat; normaalin kävelyn koetaan ilmeisesti tietyissä piireissä olevan jotenkin pelkästään kodittomien ja pummien juttu; jotta keskiluokkainen ihminen voisi kävellä, siihen tarvitaan jokin erityinen syy, kuten koiran ulkoiluttaminen.  Muussa tapauksessa käveleminen tulee toteuttaa jossakin erityisympäristössä, kuten kuntosalin kävelymatolla (jonne tietysti mennään autolla) tai vastaavassa.

Tjoo.  Totta on, että ihmiset nykyisin syövät jatkuvasti jotain, yleensä sokeripitoista. Liikkuvat myös paljon vähemmän kuin aikaisemmin normaalia oli.  Ja yhä useampi näyttää kehonsa koostumuksen puolesta McAmerikkalaiselta.  Itse tosin luulen, että asiaan vaikuttavia tekijöitä on lisääkin.

Ensimmäinen niistä on rokotteet ja sellaisena kansalaisille viime vuosina myydyt tuotteet.  Kyseessä on massiivinen bisnes, vaikka varsinainen tieteellinen näyttö rokotteiden tehosta on valitettavan huteraa ja vaikka sen sivuvaikutuksia, kuten lehmän hännän lailla laskenutta hedelmällisyyttä ja sukuhormonitasoja.

Asiaan oletettavasti vaikuttanevat myös mikromuovit, joilta on tätä nykyä sen verran vaikea välttyä, että keskivertokansalainen kerää niitä kehoonsa suurin piirtein luottokortillisen verran vuodessa.

Miksi ottaa asia puheeksi?  Siksi, että ne asiat, joihin näistä voimme vaikuttaa, kannattaa pistää kuntoon, jotta saamme minimoitua haitan niistä, joihin emme voi.  Kukin meistä kyennee liikkumaan, välttämään alituista sokeri- ja teollisuusjäteruokailua ja olemaan tarkka sen suhteen, mitä injektioita kehoonsa on valmis ottamaan.

Terveyteen vaikuttavia tekijöitä on toki paljon muitakin, kuten säännöllinen elämänrytmi ja se, mihin vapaa-aikaansa käyttää.  Kirjojen lukeminen kehittää, pornon katsominen tekee impotentiksi.