Vanhoilla koirilla tapaa olla vanhat temput ja agendat. Isänsä suulla puhuvat ja tahtoaan toteuttavat.
Yhteiskunnan laadusta kertoo varsin paljon se, noudatetaanko sen niitä sääntöjä, joita ei valvota tai joihin ei pakoteta. Esimerkkinä vaikkapa se, pidetäänkö asuinympäristö siistinä, tai viedäänkö pantittomat ostoskärryt takaisin paikalleen.
 |
| Seura tekee kaltaisekseen - valitse tarkkaan. |
Pienessä mittakaavassa ilmiön voi todeta omassa kodissaankin: laitetaanko tavarat paikoilleen, vai jätetäänkö ne sinne, missä niitä on viimeksi käyttänyt? Onko kaikelle edes paikkaa?
Ihmiset kokevat helposti, että ovat jotenkin tällaisten yksinkertaisten tehtävien yläpuolella. Muistelen jossakin zeniläisessä luostarissa toistettaneen päivittäin turhia ja pitkästyttäviä tehtäviä nimenomaan tämän inhimillisen taipumuksen voittamiseksi ja nöyryyden oppimiseksi.
Jos ihmiset ympärilläsi eivät viitsi tehdä askareita, jotka eivät hyödytä heitä itseään, elät sivistymättömien ihmisten keskuudessa. Muutama vuosikymmen sitten tämänkaltaisia ihmisiä eli lähinnä Afrikassa, mutta alimman yhteisen nimittäjän perässä hiihtänyt kulttuuri ja sen mukana laskenut yhteisöllisyys ja älykkyys ovat tehneet siitä läntistä valtavirtaa.
Totuuden nimissä on tässä asiassa katsottava myös peiliin - jos kohta kannankin yhteisössä korteni kekoon, unohdan sen helpoiten siellä, missä se eniten merkitsee: kotona, jossa turmelen vaikutteille alttiita lapsiani piittaamattomuudellani asuinympäristöstäni.
Petrattavaa on.
Hanlonin partaveitsi toteaa:
"Never attribute to evil that which is adequately explained by stupidity."
Scott Peck, People of the Lien kirjoittaja, vastaa:
"When confronted by evil, the wisest and most secure adult will usually experience confusion."
Oman ymmärrykseni mukaan Peck on oikeassa ja Hanlonin partaveitsi lähinnä pahuuden piilottamisen väline.
Oma kysymyksensä kuitenkin on se, missä määrin itsepetos kestää todellisuuskosketuksia. Keskimäärin ilmeisen hyvin. Yksinkertainen ja kiistämätön totuus on, että jos jokin taho on tyhmä, sen toimien tulos on lottoa: sieltä tulee hyviä ja huonoja päätöksiä jotakuinkin satunnaisesti. Sen sijaan taholla on selvästi moraalinen kompassi, jota se noudattaa, jos sen päätökset ovat säännönmukaisesti ja selvästi pahoja ja tuhoisia. Tästä huolimatta ihmisiä, jotka jaksavat yllättyä ja poisselittää jokaisen valinnan, riittää vaikka millä mitalla.
Totuutta on vaikea nähdä, kun kaikki pelimerkit ovat kiinni siinä, ettei se ole totta.
Tarkoitan, että ihmisen, jonka maailmankuva rakentuu sen varaan, että hyvä ja paha ovat ihmisen keksimiä käsitteitä, ja sisältönsä puolesta enemmän tai vähemmän mielivaltaisia, on mahdotonta ottaa pahuutta todesta. Jos pahuus olisi totta, se, minkä varaan on elämäänsä rakentanut kaikki vuosikymmenensä, onkin se kuuluisa hiekkapohjalle rakennettu maja. Siksi se ei saa olla totta ja siksi täytyy jopa valehdella - tehdä itse pahaa - voidakseen selittää pois ilmeinen.
Todellisuutta vastaan käymisessä on tietysti se ongelma, että se kääntää vain todellisuuden kävijäänsä vastaan, eikä sillä tavoin pitkälle pötkitä. Päänsä hiekkaan upottaminen ei tee mitään syylle, jonka takia pää sinne hiekkaan upotettiin. Kaikki eivät kestä sitä, että kissan nostaa pöydälle, vaan katkaisevat välinsä ihmisiin, jotka muistuttavat totuudesta.
Tästä syystä olen pitkälti sitä mieltä, että maailman nykytilasta ei ole mielekästä keskustella kuin kristittyjen kanssa. Kaikki muut eivät pääse hämmennyksensä yli yrittäessään keksiä keinoja selittää pahuutta sekulaarista, epämoralistisesta näkökulmasta. Vox Day on viime aikoina kirjoitellut saman aiheen tiimoilta.
Paikoitellen tuntuu siltä, että eurooppalaisia kansoja poltetaan alituiseen jonkinasteisessa kiirastulessa - kuin jalostamaan ja korventamaan esille ne, jotka kykenevät asettumaan yleistä hulluutta, vastuuttomuutta, kestämättömiä ratkaisuja ja muuta pahuutta vastaan terveen itsetunnon, itsesuojeluvaiston ja elämän puolesta. Euroopan, ja omalla tavallaan erityisesti Suomen, kansat ovat kokeneet tällaista tietynlaista karsintaa lähestulkoon koko olemassaolonsa ajan. Karsinta muuttaa jatkuvasti muotoaan, toisaalta taas toistuu muistuttamassa, että jokainen henkinen voitto tulee voittaa yhä uudestaan, jottei se unohdu.
Tulikokeita on ollut viime vuosina kiihtyvään tahtiin, ja painopistekin siirtyy yhä suuremmalta osin petollisten poliitikkojen luotsaamalta makrotasolta yksilötasolle, jossa kukin pääsee näyttämään kuka on, hyvin konkreettisten valintojen kautta. Nämä valinnat vaikuttavat, eivät vain materiaalisilla seurauksillaan, vaan myös sillä tavoin, että ne paljastavat meille ja muille ne osat sielustamme, joista me ja muut emme välttämättä olleet edes tietoisia.
En voi olla ajattelematta, että näistä kaikista kansaamme ja yksilöitä, joista se koostuu, kohtaavista ongelmista ei voisi lopulta seurata jotakin hyvää, vähän samaan tapaan kuin Nietzsche aikoinaan ilmaisi, että se, mikä ei tapa, vahvistaa. Toki olemme huomanneet, että nämä tulikokeet eivät välttämättä tapa, vaan rampauttavat, tekevät mahoksi tai sairaaksi, uhkaavat hävittää koko kansan maailmasta sekä kulttuurina että geneettisenä tekijänä, eli siltä osin nietu ei aivan maaliin osunutkaan. Mieleeni kuitenkin nousee se kysymys, että mitäpä jos tällä koko touhulla onkin jokin tarkoitus?
C. S. Lewis kirjoitti aikoinaan suurin piirtein niin, että tilaa olla valitsematta puolensa on joka päivä vähemmän. Nämä viime aikoina lisääntyneet tulikokeet vahvistavat näkemystäni sanotun paikkansapitävyydestä, ja samalla tekevät selväksi, että kuilu puolten välillä syvenee ja erkanee jatkuvasti. Hyvyyden, totuuden ja kauneuden puolestapuhujat tekevät asioita, jotka heijastavat heidän hyveitään joka päivä, kun taas pahuuden, valheen ja rumuuden kannattajat vaikuttavat todella valinnoillaan tekevän tietoisesti asioita, jotka estävät edes muistamasta kolmen ensimmäisen olemassaoloa. Yhdet arvot ruokkivat elämää, voimaa ja pyrkimystä parempaan, jälkimmäiset puolestaan johtavat heikkouteen, sairauteen, mielikuvitukseen lähinnä standardien alittamisen saralla ja lopulta hedelmättömään kuolemaan.
Jäljelle jäävät tulikokeista selvinneet, jotka sitten lapsilleenkin hyvää, totta ja kaunista opettavina perivät maan viimeistään sitten, kun sen vääryydellä itselleen keplotelleet sortuvat todellisuuden viimein saadessa heidät kiinni. Siitä on tuleva uusi kultainen aika, ja sitä on hyvä odottaa näinä kaoottisina ja rankkoina aikoina.
Ei, kyse ei ole BRICSIA-maiden ylivertaisesta energia- ja kalustotuotannosta suhteessa pellemaailmaan; siitä ovat puhuneet monet minua pätevämmätkin kaverit. Kyse on sen sijaan siitä, että jostain syystä olen läpi ikäni ollut enemmän tai vähemmän letarginen, suomeksi voimaton. Asia huomattiin jo synnytyssairaalassa, ja olen ainoa tietämäni ihminen, jolla lukee syntymäpapereissa lisätietoina "veltto". Humoristi voisi vetää siitä paralleelin nykyiseen postaustahtiini ja todeta, että mikään ei ole muuttunut - enhän ole julkaissut tänne mitään kuukausiin. No, asiaa voisi ruotia, mutta en kirjoittanut tätä ruotiakseni, joten menen asiaan. Nyt minulla on energiaa, ja siitä haluan puhua.
Olen koettanut taistella ainaisen energiattomuuteni kanssa monin tavoin niin ruokavalioitse, treenaamalla kuin lenkkeilemälläkin. Lenkkeily näistä oli se, jonka havaitsin oikeastaan lähinnä vievän energiaa - tosin epäsäännöllisenä lenkkeilijänä luultavasti sain touhusta sen huonot puolet vailla positiivisia. Treenaus antoi minulle vielä täällä neljänkympin pimeälläkin puolella vahvat ja komeat lihakset, mutta ei se oikeastaan yleistä energisyyttä lisännyt. Lihas painaa ja sen liikuttaminen kysyy efforttia. Vinkuheinänä olisi kevyempää. En kyllä vaihtaisi. Ruoka puolestaan on sikäli tärkeää, että jos se sisältää sokeria, se aiheuttaa sokeripiikkiä ja sitä kautta yllä mainittua letargiaa. Kannattaa syödä lihaa, normaalimuodossaan olevia rasvoja ja hitaampia hiilareita. Viljaa ei ihminen tarvitse välttämättä ollenkaan.
Se, minkä ansiosta minulla on tällä hetkellä hämmästyttävän paljon energiaa, ja minkä takia olen laskenut päivittäisen kahvinkulutukseni suurin piirtein puoleen edellisviikosta, on varsin yksinkertainen: se kulkee nimellä NO-dumppi.
Dumppauksen ideana on tehdä kolmesti päivässä lyhyt nopeatempoinen (HIIT) treeni, joka tyhjentää kehon nitriittioksidivarastot, jotta ne sitten tottuisivat täyttymään nopeammin. Olen tehnyt sitä vasta tämän arkiviikon verran, mutta tulokset ovat sen verran mukavia, että en keksi mitään syytä olla jatkamatta tätä hautaan asti. En tiedä onko aikaansaatu energisyys seurausta NO-varastojen tyhjenemisestä vai jumpan verenkiertovaikutuksesta, enkä suuremmin ole kiinnostunutkaan tietämään. Sen sijaan nautiskelen siitä, että nyt en juo kotosalla töistä palattuani lainkaan sumppia ja ehkä nukunkin sen ansiosta paremmin. Aamulla, töistä palattua ja päivällisen jälkeen tehtynä energiatasot pysyvät korkeina koko päivän haittaamatta nukkumista millään lailla. Valitsemani massiivisen volyymin takia paikat ottavat muutaman päivän totutteluun, mutta jaksavat kyllä hyvin.
Tässä itse reeni:
 |
| Pöllin kuvan jostain netistä, en muista mistä. |
Harvaa sosiaalista käsitettä on ylistetty yhtä kritiikittömästi lähestulkoon kaikilta kuviteltavissa olevilta suunnilta kuin altruismia, eli työskentelyä toisten hyväksi presiis siksi, että nämä ovat toisia. Francis Berger kirjoitti aiheeseen liittyen pari (1, 2) osuvaa kirjoitusta, mutta en voi olla lisäämättä soppaan omaa annettavaani, koska koen, että se jäi herra Bergeriltä sanomatta.
Altruisti on fundamentaalisti ja perinpohjin parasiitti. Altruismi on kristillisen moraalin, eli Jumalan rakastamisen ja lähimmäisen rakastamisen kuin itseään, perverssi inversio. Altruismin ytimessä ei ole henkilökohtainen suhde Jumalaan, itseen ja lähimmäiseen, vaan nimenomaan epäinhimillinen ja käytännössä aina impersonaalinen suhde niin kutsutusti autettavaan.
 |
| Altruisti auttaa omaatuntoaan samalla pitäen huolen siitä, että kerjäläinen kerjää vastakin. |
Joskus kirjoitin, että hyveen pakottaminen tuhoaa kyseisen hyveen, ja samaan tapaan sosiaaliturva tekee ihmisistä välinpitämättömiä toisiaan kohtaan, koska systeemihän huolehtii kaikista jo, ja rahoitan jo systeemiä, eli olen kantanut korteni yhteiseen kekoon -> ei kiinnosta mitä tuolle kaverille käy. Autettava ei kohtaa "auttajaansa" eikä pääse jaloilleen, vaan tulee materiaalisesti riippuvaiseksi ja sisäisesti kaunaiseksi tyhjästä vastineeksi saamistaan almuista - siinä altruismin hedelmä alastomimmillaan.
Altruistit toteavat periaatteessa sen verran oikein, että elämä on monimutkaista, ja sen takia pyrkivät optimoimaan materiaalisesti mitattavissa olevan hyödyn suhteessa annettuun panokseen - tällä tavoinhan altruismia ihmisille myydään: kympillä koulua kokonaiselle kylälle kuukaudeksi tjsp. Tällä metodilla altruistit ovatkin onnistuneet kasvattamaan väestöräjähdysalueilla väestöongelman moninkertaiseksi ja jopa tuomaan siitä osan kotimaahansa. "Auttajaksi" ryhtyvä ei kohtaa, auta tai edes piittaa pätkääkään materiaalisen avun kohteesta, vaan rehellisesti ilmaisten ainoastaan ostaa itselleen hyvän omantunnon voidakseen sitten unohtaa koko asian muilta osin. Sillä, onko todellisuudessa annetulla panoksella mitään vaikutusta mihinkään muuhun kuin panoksen antajan egoon, ei ole merkitystä. Parhaimmillaankin altruismi tuottaa kaivoon kannettua vettä. Ihminen kun ei elä, eikä opi elämään, vain leivästä ja instituutioista. Ihminen oppii elämään kanssaan elävien ihmisten kautta.
Konkreettinen, todellinen, auttaminen on kuitenkin vaikeaa; paljon vaikeampaa kuin taskurahastaan luopuminen kerran kuussa. Jotta ihmistä voisi auttaa, tähän on muodostettava henkilökohtainen suhde ja todella välitettävä siitä, nouseeko tämä jaloilleen. Se kysyy efforttia, se kysyy aikaa, ja se kysyy kärsimistä toisen puolesta ja tämän kanssa. Autettava ja auttaja kohtaavat, ryhtyvät yhdessä toteuttamaan yhteistä projektia "saatetaan autettava jaloilleen", eikä tästä alkunsa saanut ihmissuhde välttämättä pääty lainkaan. Sitä ei voi sijaistaa tuntemattomille, pikkurahalla, saati sitten automatisoida tai toteuttaa puolella perseellä odottaen parempia tuloksia.
Ajattelen itse tätä kirjoitusta kannusteena keskittää oma panos ja voimavarat sekä itsen että lähimmäisten hyvän edistämiseen muodikkaan altruismin tarjoaman sokerihumalan sijaan. Oikoteitä hyvään, kauniiseen, toteen, tai sen kummemmin onneenkaan, ei ole. Jos joku yrittää sinulle sellaista tarjota, hän pyrkii huijaamaan sinua, itseään tai molempia.
