Päivän lainaus

 Tällä kertaa meemimuodossa:

Kompassi

Hanlonin partaveitsi toteaa: 

 "Never attribute to evil that which is adequately explained by stupidity."

Scott Peck, People of the Lien kirjoittaja, vastaa:

"When confronted by evil, the wisest and most secure adult will usually experience confusion."

Oman ymmärrykseni mukaan Peck on oikeassa ja Hanlonin partaveitsi lähinnä pahuuden piilottamisen väline.

Pahuus on hämmentävää.  Normaali ihminen ei ole kristitty, eikä usko hyvään ja pahaan.  Näin ollen hänen täytyy selittää pahuus pois, ja olen toistuvasti huomannut muuten järkevien ja hyväntahtoisten ihmisten sortuvan jopa valehtelemaan voidakseen selittää pahuudelta vaikuttavan toiminnan johtuvan vain lyhytnäköisyydestä tai vastaavasta.  Tällä tavalla muuten kohtalaisen hyvä ihminen asettuu pahan puolelle, puolustamaan sitä, jotta voi pitää kiinni omasta, moraalisesti neutraalista maailmankuvastaan.

Oma kysymyksensä kuitenkin on se, missä määrin itsepetos kestää todellisuuskosketuksia. Keskimäärin ilmeisen hyvin.  Yksinkertainen ja kiistämätön totuus on, että jos jokin taho on tyhmä, sen toimien tulos on lottoa: sieltä tulee hyviä ja huonoja päätöksiä jotakuinkin satunnaisesti.  Sen sijaan taholla on selvästi moraalinen kompassi, jota se noudattaa, jos sen päätökset ovat säännönmukaisesti ja selvästi pahoja ja tuhoisia.  Tästä huolimatta ihmisiä, jotka jaksavat yllättyä ja poisselittää jokaisen valinnan, riittää vaikka millä mitalla.

Totuutta on vaikea nähdä, kun kaikki pelimerkit ovat kiinni siinä, ettei se ole totta.

Tarkoitan, että ihmisen, jonka maailmankuva rakentuu sen varaan, että hyvä ja paha ovat ihmisen keksimiä käsitteitä, ja sisältönsä puolesta enemmän tai vähemmän mielivaltaisia, on mahdotonta ottaa pahuutta todesta.  Jos pahuus olisi totta, se, minkä varaan on elämäänsä rakentanut kaikki vuosikymmenensä, onkin se kuuluisa hiekkapohjalle rakennettu maja.  Siksi se ei saa olla totta ja siksi täytyy jopa valehdella - tehdä itse pahaa - voidakseen selittää pois ilmeinen.

Todellisuutta vastaan käymisessä on tietysti se ongelma, että se kääntää vain todellisuuden kävijäänsä vastaan, eikä sillä tavoin pitkälle pötkitä.  Päänsä hiekkaan upottaminen ei tee mitään syylle, jonka takia pää sinne hiekkaan upotettiin.  Kaikki eivät kestä sitä, että kissan nostaa pöydälle, vaan katkaisevat välinsä ihmisiin, jotka muistuttavat totuudesta.

Tästä syystä olen pitkälti sitä mieltä, että maailman nykytilasta ei ole mielekästä keskustella kuin kristittyjen kanssa.  Kaikki muut eivät pääse hämmennyksensä yli yrittäessään keksiä keinoja selittää pahuutta sekulaarista, epämoralistisesta näkökulmasta.  Vox Day on viime aikoina kirjoitellut saman aiheen tiimoilta.

Kansan kiirastuli

Paikoitellen tuntuu siltä, että eurooppalaisia kansoja poltetaan alituiseen jonkinasteisessa kiirastulessa - kuin jalostamaan ja korventamaan esille ne, jotka kykenevät asettumaan yleistä hulluutta, vastuuttomuutta, kestämättömiä ratkaisuja ja muuta pahuutta vastaan terveen itsetunnon, itsesuojeluvaiston ja elämän puolesta.  Euroopan, ja omalla tavallaan erityisesti Suomen, kansat ovat kokeneet tällaista tietynlaista karsintaa lähestulkoon koko olemassaolonsa ajan.  Karsinta muuttaa jatkuvasti muotoaan, toisaalta taas toistuu muistuttamassa, että jokainen henkinen voitto tulee voittaa yhä uudestaan, jottei se unohdu.

Tulikokeita on ollut viime vuosina kiihtyvään tahtiin, ja painopistekin siirtyy yhä suuremmalta osin petollisten poliitikkojen luotsaamalta makrotasolta yksilötasolle, jossa kukin pääsee näyttämään kuka on, hyvin konkreettisten valintojen kautta.  Nämä valinnat vaikuttavat, eivät vain materiaalisilla seurauksillaan, vaan myös sillä tavoin, että ne paljastavat meille ja muille ne osat sielustamme, joista me ja muut emme välttämättä olleet edes tietoisia.

En voi olla ajattelematta, että näistä kaikista kansaamme ja yksilöitä, joista se koostuu, kohtaavista ongelmista ei voisi lopulta seurata jotakin hyvää, vähän samaan tapaan kuin Nietzsche aikoinaan ilmaisi, että se, mikä ei tapa, vahvistaa.  Toki olemme huomanneet, että nämä tulikokeet eivät välttämättä tapa, vaan rampauttavat, tekevät mahoksi tai sairaaksi, uhkaavat hävittää koko kansan maailmasta sekä kulttuurina että geneettisenä tekijänä, eli siltä osin nietu ei aivan maaliin osunutkaan.  Mieleeni kuitenkin nousee se kysymys, että mitäpä jos tällä koko touhulla onkin jokin tarkoitus?

C. S. Lewis kirjoitti aikoinaan suurin piirtein niin, että tilaa olla valitsematta puolensa on joka päivä vähemmän.  Nämä viime aikoina lisääntyneet tulikokeet vahvistavat näkemystäni sanotun paikkansapitävyydestä, ja samalla tekevät selväksi, että kuilu puolten välillä syvenee ja erkanee jatkuvasti. Hyvyyden, totuuden ja kauneuden puolestapuhujat tekevät asioita, jotka heijastavat heidän hyveitään joka päivä, kun taas pahuuden, valheen ja rumuuden kannattajat vaikuttavat todella valinnoillaan tekevän tietoisesti asioita, jotka estävät edes muistamasta kolmen ensimmäisen olemassaoloa.  Yhdet arvot ruokkivat elämää, voimaa ja pyrkimystä parempaan, jälkimmäiset puolestaan johtavat heikkouteen, sairauteen, mielikuvitukseen lähinnä standardien alittamisen saralla ja lopulta hedelmättömään kuolemaan.

Jäljelle jäävät tulikokeista selvinneet, jotka sitten lapsilleenkin hyvää, totta ja kaunista opettavina perivät maan viimeistään sitten, kun sen vääryydellä itselleen keplotelleet sortuvat todellisuuden viimein saadessa heidät kiinni.  Siitä on tuleva uusi kultainen aika, ja sitä on hyvä odottaa näinä kaoottisina ja rankkoina aikoina.

Energiaa!

Ei, kyse ei ole BRICSIA-maiden ylivertaisesta energia- ja kalustotuotannosta suhteessa pellemaailmaan; siitä ovat puhuneet monet minua pätevämmätkin kaverit.  Kyse on sen sijaan siitä, että jostain syystä olen läpi ikäni ollut enemmän tai vähemmän letarginen, suomeksi voimaton.  Asia huomattiin jo synnytyssairaalassa, ja olen ainoa tietämäni ihminen, jolla lukee syntymäpapereissa lisätietoina "veltto".  Humoristi voisi vetää siitä paralleelin nykyiseen postaustahtiini ja todeta, että mikään ei ole muuttunut - enhän ole julkaissut tänne mitään kuukausiin.  No, asiaa voisi ruotia, mutta en kirjoittanut tätä ruotiakseni, joten menen asiaan.  Nyt minulla on energiaa, ja siitä haluan puhua.

Olen koettanut taistella ainaisen energiattomuuteni kanssa monin tavoin niin ruokavalioitse, treenaamalla kuin lenkkeilemälläkin.  Lenkkeily näistä oli se, jonka havaitsin oikeastaan lähinnä vievän energiaa - tosin epäsäännöllisenä lenkkeilijänä luultavasti sain touhusta sen huonot puolet vailla positiivisia.  Treenaus antoi minulle vielä täällä neljänkympin pimeälläkin puolella vahvat ja komeat lihakset, mutta ei se oikeastaan yleistä energisyyttä lisännyt.  Lihas painaa ja sen liikuttaminen kysyy efforttia.  Vinkuheinänä olisi kevyempää.  En kyllä vaihtaisi.  Ruoka puolestaan on sikäli tärkeää, että jos se sisältää sokeria, se aiheuttaa sokeripiikkiä ja sitä kautta yllä mainittua letargiaa.  Kannattaa syödä lihaa, normaalimuodossaan olevia rasvoja ja hitaampia hiilareita.  Viljaa ei ihminen tarvitse välttämättä ollenkaan.

Se, minkä ansiosta minulla on tällä hetkellä hämmästyttävän paljon energiaa, ja minkä takia olen laskenut päivittäisen kahvinkulutukseni suurin piirtein puoleen edellisviikosta, on varsin yksinkertainen: se kulkee nimellä NO-dumppi.

Dumppauksen ideana on tehdä kolmesti päivässä lyhyt nopeatempoinen (HIIT) treeni, joka tyhjentää kehon nitriittioksidivarastot, jotta ne sitten tottuisivat täyttymään nopeammin.  Olen tehnyt sitä vasta tämän arkiviikon verran, mutta tulokset ovat sen verran mukavia, että en keksi mitään syytä olla jatkamatta tätä hautaan asti.  En tiedä onko aikaansaatu energisyys seurausta NO-varastojen tyhjenemisestä vai jumpan verenkiertovaikutuksesta, enkä suuremmin ole kiinnostunutkaan tietämään.  Sen sijaan nautiskelen siitä, että nyt en juo kotosalla töistä palattuani lainkaan sumppia ja ehkä nukunkin sen ansiosta paremmin.  Aamulla, töistä palattua ja päivällisen jälkeen tehtynä energiatasot pysyvät korkeina koko päivän haittaamatta nukkumista millään lailla.  Valitsemani massiivisen volyymin takia paikat ottavat muutaman päivän totutteluun, mutta jaksavat kyllä hyvin.

Tässä itse reeni:

Pöllin kuvan jostain netistä, en muista mistä.

Kaikkea tehdään kolme kierrosta per 10-20 toistoa.  Eli kaikki oikeat ihmiset tekee joka liikettä sen 60 per reeni.  Kyykyssä ei liene kenellekään mitään ihmeellistä; varttikyykkykin riittää.  Keskeisempää on liikkeen nopeus kuin syvyys.  Kädennostot ovat myös monelle salilta tuttuja; salilla käsissä vaan tapaa olla pienet käsipainohanttelit.  Nyt ei ole.  Haarahypyt ilman hyppyä eivät ole niin selkeä juttu: siinä vain kädet liikkuvat ja tekevät puoliympyrää niin, että kädet osuvat toisiinsa ylhäällä ja alhaalla.  Homman ehkä väsyttävin liike.  Lopulta pystypunnerrus on varmasti kaikille tuttu, mutta nyt vain jätetään levytangot ja käsipainot pois ja tehdään vain kovasti tuulettamiselta näyttävää liikettä.

Koko treeni kestää vähän reilun kolme minuuttia yhteensä ja sisältää sen 240 toistoa kun tekee maksimivolyymilla.  Kun sen tekee kolmesti päivässä, toistoja tulee miehekkäät 720, vaikka aikaa koko touhuun käyttää vain hieman reilut kymmenen minuuttia.  Näin aloittelijana itsekin suosittelen lämpimästi kaikille, vaikka pitkäaikaisvaikutukset, kuten kunnon kohoaminen, vielä antavatkin odottaa itseään.

Altruismi on ansa

Harvaa sosiaalista käsitettä on ylistetty yhtä kritiikittömästi lähestulkoon kaikilta kuviteltavissa olevilta suunnilta kuin altruismia, eli työskentelyä toisten hyväksi presiis siksi, että nämä ovat toisia.  Francis Berger kirjoitti aiheeseen liittyen pari (1, 2) osuvaa kirjoitusta, mutta en voi olla lisäämättä soppaan omaa annettavaani, koska koen, että se jäi herra Bergeriltä sanomatta.

Altruisti on fundamentaalisti ja perinpohjin parasiitti.  Altruismi on kristillisen moraalin, eli Jumalan rakastamisen ja lähimmäisen rakastamisen kuin itseään, perverssi inversio.  Altruismin ytimessä ei ole henkilökohtainen suhde Jumalaan, itseen ja lähimmäiseen, vaan nimenomaan epäinhimillinen ja käytännössä aina impersonaalinen suhde niin kutsutusti autettavaan.

Altruisti auttaa omaatuntoaan samalla pitäen huolen siitä, että kerjäläinen kerjää vastakin.

Joskus kirjoitin, että hyveen pakottaminen tuhoaa kyseisen hyveen, ja samaan tapaan sosiaaliturva tekee ihmisistä välinpitämättömiä toisiaan kohtaan, koska systeemihän huolehtii kaikista jo, ja rahoitan jo systeemiä, eli olen kantanut korteni yhteiseen kekoon -> ei kiinnosta mitä tuolle kaverille käy.  Autettava ei kohtaa "auttajaansa" eikä pääse jaloilleen, vaan tulee materiaalisesti riippuvaiseksi ja sisäisesti kaunaiseksi tyhjästä vastineeksi saamistaan almuista - siinä altruismin hedelmä alastomimmillaan.

Altruistit toteavat periaatteessa sen verran oikein, että elämä on monimutkaista, ja sen takia pyrkivät optimoimaan materiaalisesti mitattavissa olevan hyödyn suhteessa annettuun panokseen - tällä tavoinhan altruismia ihmisille myydään: kympillä koulua kokonaiselle kylälle kuukaudeksi tjsp. Tällä metodilla altruistit ovatkin onnistuneet kasvattamaan väestöräjähdysalueilla väestöongelman moninkertaiseksi ja jopa tuomaan siitä osan kotimaahansa. "Auttajaksi" ryhtyvä ei kohtaa, auta tai edes piittaa pätkääkään materiaalisen avun kohteesta, vaan rehellisesti ilmaisten ainoastaan ostaa itselleen hyvän omantunnon voidakseen sitten unohtaa koko asian muilta osin.  Sillä, onko todellisuudessa annetulla panoksella mitään vaikutusta mihinkään muuhun kuin panoksen antajan egoon, ei ole merkitystä.  Parhaimmillaankin altruismi tuottaa kaivoon kannettua vettä.  Ihminen kun ei elä, eikä opi elämään, vain leivästä ja instituutioista.  Ihminen oppii elämään kanssaan elävien ihmisten kautta.

Konkreettinen, todellinen, auttaminen on kuitenkin vaikeaa; paljon vaikeampaa kuin taskurahastaan luopuminen kerran kuussa.  Jotta ihmistä voisi auttaa, tähän on muodostettava henkilökohtainen suhde ja todella välitettävä siitä, nouseeko tämä jaloilleen.  Se kysyy efforttia, se kysyy aikaa, ja se kysyy kärsimistä toisen puolesta ja tämän kanssa.  Autettava ja auttaja kohtaavat, ryhtyvät yhdessä toteuttamaan yhteistä projektia "saatetaan autettava jaloilleen", eikä tästä alkunsa saanut ihmissuhde välttämättä pääty lainkaan.  Sitä ei voi sijaistaa tuntemattomille, pikkurahalla, saati sitten automatisoida tai toteuttaa puolella perseellä odottaen parempia tuloksia.

Ajattelen itse tätä kirjoitusta kannusteena keskittää oma panos ja voimavarat sekä itsen että lähimmäisten hyvän edistämiseen muodikkaan altruismin tarjoaman sokerihumalan sijaan.  Oikoteitä hyvään, kauniiseen, toteen, tai sen kummemmin onneenkaan, ei ole.  Jos joku yrittää sinulle sellaista tarjota, hän pyrkii huijaamaan sinua, itseään tai molempia.

C. S. Lewis - That Hideous Strength

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa Clive Staples Lewisin That Hideous Strengthistä, ja puhun teoksesta viitaten mieluiten sen kääntämättömään nimeen, koska en ole koskaan kyennyt lukemaan sen suomennosta Piinattu planeetta.  Kyseessä on Lewisin "Charles Williams-romaani", jossa kohdataan nykylukijalle häkellyttävän tutunoloinen instituutti, jonka tarkoitusperät voi lukea suurin piirtein suoraan WEF:n kotisivuilta.  Teos on sen verran profeetallinen, että pidän sitä pääsyynä niin kutsuttuun salaliittoteoreetikkouteeni, joskin jälkimmäinen lähinnä tarkoittaa sitä, että kun tunnistan selvän kuvion, jota ei ole mitään järkisyytä yrittää selitellä pois, sanon sen ääneen.  Kuvio, jonka toteutumista on voinut seurata reaaliajassa, on ollut näkyvillä tarkkanäköisille jo suurin piirtein 80 vuotta sitten.

"Avaruustrilogian osa kolme" - periaatteessa kyllä, mutta THS seisoo kyllä kokonaan omilla tolpillaan.

Kirja itsessään on tarina (omavalintaisesti) lapsettomasta avioparista, joka on ajautumassa erilleen nykymaailmassa varsin tutunoloisista syistä, näiden suunnista kohti edistysmielisen ihmiskunnankehitysinstituutin keihäänkärkeä ja toisaalla puolestaan kohti traditionalistisempaa maailmankuvaa, ja lopulta näiden valintojen seurauksista.  Molemmat päähenkilöt kuvataan sympaattisesti ja ovat moniuloitteisia sisäisten ristiriitojensa kanssa painijoita kuin muutkin ihmiset.  Tarinan edetessä käy ilmi, miten ovelasti ja vaivihkaa pikkusormi menee pirulle, ja minkälaiseen vyyhtiin sillä itsensä sotkee, toisaalta taas myös, miten vaikea sellaisesta on taistella irti.  Lewis itse kuvaa teosta aikuisten saduksi, ja se onkin sitä sen perinteisessä mielessä - eettis-moralistinen varoitus puettuna aikaansa nähden arkisiin puitteisiin.

Lewis tulee teoksessa (kuten myös samaa kysymystä sivuavassa lyhyemmässä esseessä The Abolition of Man) ennustaneeksi nykyisin vallalla olevan transhumanistisen agendan tavalla, jonka jokainen Yuval Noah Hararista koskaan lukenut tunnistaa välittömästi.  Kirjasta löytää proosalliset pastissit lähes kaikista nykyajan nokkaglobalisteista ja instituutti NICE:n kielenkäyttö, laillisuusperiaatteen murskaaminen, (keskenäänkin kilpailevat) agendat ja käytännössä kirjan koko sisältö on kuin satiirinen, kevennetty parodia nykypäivästä missä tahansa länsimaassa.  False flagit, mustan selittäminen valkoiseksi medioiden kautta, aivan kaiken valjastaminen agendan ajamiseen, jopa ei-toivotun aineksen sterilointi "rokotuksilla" tulee kirjassa mainittua.  Samoin sekin, miksi periaatteessa hyvä ihminen voi lähteä mukaan samaan kelkkaan.

Syy, minkä takia kyseinen agenda on tänä päivänä ajankohtainen, on sama kuin aikaisemminkin, koska agenda on täsmälleen sama: pyrkimys irroittautua maailmasta, todellisuudesta ja sen lainalaisuuksista, luoda oma, vaihtoehtoinen todellisuus, jonka kautta eliitti kykenisi sekä välttämään että voittamaan kuoleman ja sitä kautta ikään kuin voittamaan Jumalan tämän omassa pelissä.  Ottaen huomioon nykymaailman geopoliittisen ja moraalisen todellisuuden ja ihmisten vieraantumisen globalistien ohjauksesta en povaa globalistien unelmille korkeaa onnistumistodennäköisyyttä.

That Hideous Strength on kammottava kirja nimenomaan sen takia, että se osuu maaliin; uutta Baabelia rakentavan instituutin painostava, murskaava uhka on nykylukijalle paikoin jopa liian siloiteltu, riippuen hieman lukijan perehtyneisyydestä globalismin kannattajien ekstrakurrikulaareihin, mutta tarkkanäköinen ja vakavasti otettava.  Sadunomaisuutta tarinaan tuo lähinnä sen lopun katarttinen apokalypsi, jonka kautta tilanne ratkeaa.

Kyseessä on kirja, jonka soisin kaikkien hyvän, toden ja kauniin puolella olevien ihmisten lukevan (tai kuuntelevan).  Varoitan mahdollista lukijaa kuitenkin sen verran, että se avaa silmiä todellisuudelle tavalla, jonka jälkeen niitä ei voi enää sulkea.

Olavi Paavolainen: Kolmannen valtakunnan vieraana

Muistan, kuinka eräänä iltana Dichterhausissa Gunnar Gunnarsson sanoi: "Missään Euroopan maassa ei matkailijaa hänen ylittäessään rajan kohtaa sellainen rauhallisuuden tuntu kuin Saksassa." Gunnarsson oli täysin oikeassa. Saksassa on rauha, tyyneys, voima.

Sillä se on tehnyt päätöksensä.

Kolmannen valtakunnan vieraana tuli kaverin suosituksesta lukulistalleni, ja olen vilpittömän iloinen siitä, että tuli.  En tiennyt juurikaan mitä odottaa; Paavolainen ei kirjoittaessaan tiennyt mitä tuleman piti ja pitäytyi tiukasti siinä, mitä näki ja koki, ja myös nimesi teoksensa siinä mielessä sattuvasti, että hän ei kirjoita siinä pelkästään kansallissosialismista eikä pyri sen enempää ihannoimaan kuin kritisoimaankaan näkemäänsä, vaan kirjoittaa todellakin vieraana, ulkopuolelta.  Hän kyllä tulee kirjoittaneeksi näkemänsä niin hyvässä kuin pahassa, mutta ennakkoluulottomasti.

Paavolainen valottaa näkemäänsä värikkäästi ja silti liioittelematta, eikä säästele sanojaan sen enempää ymmärtäessään ja tulkitessaan näkemäänsä kuin esittäessään sitä kohtaan kritiikkiäkään.  Lukija tavoittaa elävästi Paavolaisen kokemukset niin kirjailijakartanossa kuin Nürnbergin massiivisessa sotilasparaatissakin, ja tämän huomiot ovat elämysten välittämisen ohella myös analyyttisiä ja kaukokatseisia: Erinomaiset, tarkat huomiot niin kansallissosialismin kuin bolsevisminkin uskonnollisuudesta, anti-intellektualismista ja vääjäämättömästä kohtalostakin tekevät vaikutuksen.  Kansallissosialismi sitten aikanaan kohtasi tiensä pään, vaikka Paavolaisen kuvaus selittää hyvin senkin, minkä takia sen haamu on jäänyt häämöttämään eurooppalaisten kulttuuriseen periferiaan jonakin ainutlaatuisena ja alkuvoimaisena virheineen kaikkineen.  Merkittävää on kuitenkin myös huomio bolshevismin uskonnollisesta luonteesta - se on kokonainen maailmankatsomus sekin.

Kirja onnistuu myös rehellisesti ja vastaansanomattomasti osoittamaan sen, ettei kansallissosialismi ollut millään tasolla kristillistä - ei moraalisesti sen enempää kuin teologisestikaan.  Se oli oma maailmankatsomuksensa ja sellaisena nojasi kokonaan toisiin tukipilareihin, jotka olivat kokonaan kristinuskon vastaisia.

Teos tuo esiin paitsi kansallissosialistisen yhteiskunnan heikkoudet, myös sen massiiviset ja kiistattomat ansiot niin kansankokonaisuuden, sen terveyden kuin yhtenäisyydenkin saralla.  Alituiseen nykynuoria näkevänä en voi kuin ihastella Arbeitsdienstiä suorittavien nuorten kuntoa, luonteenlujuutta, yhteishenkeä ja yleispätevää tervehenkisyyttä, joka tuo elävästi mieleen 1900-luvun version Spartasta, joka ei nojannut heloottiorjuuteen, vaan itsekkyyden kieltävään ja autoritaariseen yhteisöllisyyteen, vaativaan, mutta palkitsevaan.

Modernistina Paavolaisella on paljonkin - ja sattuvaa - sanottavaa kolmannesta valtakunnasta, etenkin sen suhtautumisesta naisväkeensä.  Hänkin näkee valtavan määrän paralleeleja Spartaan, mutta tuntemattomaksi jääneestä syystä tuntuu pitävän äitiyttä naisen arvoa alentavana tekijänä, mistä tervettä maailmankatsomusta edustavan ihmisen on vaikea olla samaa mieltä.  Muuten miehen kritiikki karua kasvatussysteemiä kohtaan enimmäkseen osuu.

Olavi Paavolaisen kirjoitustyyli on hämmästyttävä, sillä se yllättää lukijansa olematta teennäinen.  Miehen tekstiä lukiessa ei ollenkaan yllätä, että kaveri oli Tulenkantajien nokkamies - kielellinen taituruutensa oli jotain, mihin ei edes Waltari yltänyt mielestäni koskaan (myönnettävä toki on, että paljon on Waltariakin lukematta). En lainkaan ihmettele sitä, että ilmestyessään teos oli tapaus; luen kirjaa yli 80 vuotta sen ajankohtaisuuden jälkeen, ja se tekee silti vaikutuksen.

Teos on ehdottomasti lukemisen arvoinen.  Lainaamani laitoksen kansiin oli lisätty myös Juhlien jälkeen -niminen kansallissosialismia käsittelevä esseekokoelma, joka jäi lukematta, kun allekirjoittanut törmäsi sen johdannossa holokausmiin.  Paavolaisen kirjasta tekee tarkkanäköisen, kiinnostavan ja erityisen ansiokkaan nykylukijalle nimenomaan se, ettei se typistä koko silloista Saksaa pelkäksi juutalaisvainolandiaksi.